Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai henki?
Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai vakuutetuksi idealistinen ratkaisu. Esse est percipi. Aistimus on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja on tajunnan tilojen ja tapahtumien alinomainen nousu ja lasku. Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää Schopenhauer, vaan Berkeley.
Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla runkoa, tyhjyyden hauras verho?
Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen, sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.
Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi ihmiselämän suuntautumista.
Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi, vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva, objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen, yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama tulos.
Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoin minun mielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!
Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut, että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.
Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti, kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.
Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat, kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa, että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?