Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia: siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa. Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.

Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin. Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä olento varjojen maailmassa.

Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni, ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.

XIII

MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA

Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.

Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa, niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki tuo on pelkkää määrittelyä, joka ei millään tavoin mitään muuta. Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala, vaan houkkio.

Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta, ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden — eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka, joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi, ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia — mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen, vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni heidät jälleen itsenilaisiksi.

Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni, kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää, osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja antaa ratkaisevia iskuja.

Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta, valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen, joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme, kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy, mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.