Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa, hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista — ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.
Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon, kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.
Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun päämääräni oli kaikkien ihmisten sisäinen, ideaalinen ja radikaalinen vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin. Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.
Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani, lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy», ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.
Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden. Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua, anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä ystävissäni.
XV
KUOHUNTAA
Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä, kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia, toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia, taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.
Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan, jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen, ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset muistutuskirjelmät.
Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen, jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat, harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä, jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.