ALLEGRETTO
XLIV. Kuolema
XLV. Nimenomaan siitä syystä
XLVI. Minä palaan maahan
XLVII. Kuka olen?
XLVIII. Tyyliä koskeva selitys
XLIX. Minä en ole sammunut
L. Uudelle sukupolvelle
GIOVANNI PAPINI.
Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin. Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa, ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos, Un uomo finito, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä »pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensa Storia di Cristo, jossa proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on, että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.
Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana. Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen, syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun, tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin, kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se »paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä, sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta» tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana, »loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa, »arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen valtavoiman vaistoamista.
Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi, niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai -arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä, kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava, että Papini jo Uomo finitossa tulkitsee kaikkia vaiheitansa ja käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen epäilemättä täytyy myöntää, että teokset Un uomo finito ja Storia di Cristo hyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti uskonnolliseen kokemukseen.
Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus, ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio. Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi. Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi, loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä havainnollinen esitys.
Un uomo finito on häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja, useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus- ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.
Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan, ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena, vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena. Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia, jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja »kuvioiden» tieltä.
Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.