Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon. Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (Leonardo oli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa kenties eniten muistuttaa.) Tämä grandezzan kaipuu, joka Uomo finiton sivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa, sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin selvempänä, Storia di Cristo teoksen alkulauseessa hän kirjoittaa: »Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi. Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran». Un uomo finito on ihminen, jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä, absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.
Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta erikoinen, säilyvä arvo.
J.H.
ANDANTE
Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.
Ariosto.
I
PUOLI MUOTOKUVAA
Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.
Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset: mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista. Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta, mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni aina yksinäisenä, mietteliäänä.