Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä, kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä tupakansavua ja hillittyä juttelua.

Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen, vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa, mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä. Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa, paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa. Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin, oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia, ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.

Oli löydettävä nimi, symboli, otsake, joka voisi kerätä yhteen heidät kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuin Leonardo.

Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta. Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden alueilta. Lehden piti saada nimi Leonardo eikä mitään muuta.

Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme, personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä, toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona, kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus, ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.

Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen, arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana — alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?

En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon työtä.

XVI

PALAZZO DAVANZATI

Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma huone — oma toimitushuone!