Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.
Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksi Lieska, ja sen oli määrä ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.
Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan transcendentaalisten kamppailujen kentälle. Sukeutuminen piti olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan, aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä, teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli oleva Kuvainsärkijä. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme, teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme, joissa vallitsi epätoivo.
Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli…
Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset, jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies, joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon suuntaamiseksi.
Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja ihmisiä vastaan.
Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä, jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista, jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan, joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta, uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.
Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki, joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?
Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa, mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä. Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea- ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa; sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen valitun ystävän.
Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle: se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»