Aluksi siinä oli kahdeksan suurta sivua palttinapaperia ja puupiirroksiset vinjetit. Se ilmestyi joka kymmenes päivä ja käsitteli kaikkea (politiikkaakin), mutta enemmän taidetta kuin filosofiaa, ja sen filosofia oli laadultaan niin lyyrillistä, haaveellista ja eriskummallista, ettei se enää kunnolla muistuttanut omaa itseänsä. Muutamien kuukausien kuluttua taiteilijat ja kirjailijat lakkasivat sekä kannatusmaksujansa suorittamasta että töitään antamasta. Lehtemme kohtasi myötä- ja vastatuntoja (uteliaisuutta, innostusta, suvaitsevaisuutta) ja sitä luettiin paljon, varsinkin nuorten keskuudessa, mutta levittäjät puijasivat meitä ja tilaajia ei ollut sataakaan. Niinpä kävi, että kesän tullen olimme jäljellä vain me, kaksi filosofia: minä ja Giuliano. Ja me emme vääjänneet. Sanomalehti muuttui aikakauskirjaksi, sen koko supistui, aljettiin käyttää millaista kellervää paperia tahansa, numeroita ilmestyi harvoin, mutta sivuluvultaan suurempia, taide joutui taka-alalle, kirjallisuus ja politiikka karkotettiin tiehensä ja filosofia tuli vihdoin yksinvaltiattareksi.
Tietenkin meidän erikoinen filosofiamme, joka nousi kiihkeästi ja ivallisesti vastustamaan kaikkea perinnäistä filosofiaa, kaikkea käsikirjojen, professorien ja yliopistojen filosofiaa. Me tahdoimme kääntää nurin koko filosofian aatteen, luoda ajatukseen runouden kuvallisuutta ja lennokkuutta ja valaa runouteen ja kirjailijoihin (jotka olivat mielestämme vihattavia) hiivaa, käyteainetta, ajatuksen ydinmehua. Filosofian piti jälleen alkaa elää ihmisten keralla, ihan toisin kuin aikaisemmin. Se oli tähän saakka ollut ratsionalistinen, ja me vastustimme kaikin voimin intellektualismia; se oli ollut aina kontemplatiivinen, mutta nyt sen piti muuttua luovaksi ja ottaa osaa maailman uudestirakentamiseen.
Oli siis mitä pikimmin lakaistava pois se laiskureille, sokeille ja pelkureille soveltuva filosofia, joka oli siihen saakka rehoittanut. Niinä vuosina oli Italiassa vallitsevana filosofisena suuntana positivismi, ja me kävimme heti kiivaasti positivistien kimppuun. Menneiden vuosien barbaariset vapauttajavaistot alkoivat jälleen meissä elää ja voimistua: me aloimme raapia, repiä ja rikkoa oikealla ja vasemmalla, toisinaan pyhän ja ehdottoman oikeamielisyyden mukaisesti, toisinaan taas liian äkkinäisesti, mutta aina hyvässä uskossa ja suuren rakkauden yllyttäminä. Kahakat ja taistelut olivat parasta joka numerossa. Me järjestimme säännöllisiä sotaretkiä mitättömyyksiä ja kuuluisuuksia vastaan, suunnittelimme oikeita verilöylyjä ja skolastisten varustusten rynnäköllä valloittamista.
Tämän puhdistustyön ja poliisitoimen ohella meidän tuli ajatella jälleenrakentamisen periaatteita: metafyysillisiä kaavoja, esitettäviä ja selitettäviä teorioja, myytillisiä ja pindarisia maailmankäsityksiä ja ennen kaikkea ohjelmia, ohjelmia ja vieläkin ohjelmia. Ajatuksia ja pyrkimyksiä oli niin viljalti, ettei ollut aikaa kaikkea kehitellä, avartaa ja kypsyttää, ja meidän sielulliset suunnanvaihdoksemme olivat niin nopeat, että olimme tuskin ehtineet kirjoittaa jonkin järjestelmän tai tutkimuksen ensimmäiset rivit, kun mielessämme jo iti ja kuohuili runsas määrä uusia suunnitelmia.
Me emme kumminkaan yksinomaan repineet ja hajottaneet; emme suinkaan. Me yksin Italiassa puhuimme monista meikäläisistä ja vierasmaalaisista henkilöistä, unohdetuista tai vasta ilmaantuneista, joiden lausumia nyt kaikki toistelevat, mutta joiden nimeäkään ei kukaan silloin tuntenut, ja puhuimme heistä kunnioittaen, kiintymyksen ja innostuksen tuntein. Me olimme ensimmäisinä tai melkein ensimmäisinä levittäneet tietoa uusista aatteista, huonosti tunnetuista tai vasta muotoutumassa olevista, koulukunnista, joista kukaan meillä ei välittänyt ja joita kukaan ei ajatellut. Me valveutimme uudelleen vanhoihin mystikkoihin kohdistuvan hartaan kiintymyksen, herätimme monissa nuorissa henkilöissä aavistamatonta taipumusta matemaattisiin tieteisiin, me esitimme ja pohdimme ongelmia, jotka tuntuivat olevan ylen etäällä kansallisen kulttuurimme piiristä. Ja ikäänkuin tämän ennenkuulumattoman ihanteellisen kiihkon eriskummallisen uutuuden täydennykseksi taide toimi koko asian luonnollisena säestelijänä: kaiverretut alkukirjaimet, tekstiin kuulumattomat kuvat, värilliset vinjetit (siinä oli juoksevia hevosia, miekankahvoja, jyviä uhkuvia tähkäpäitä, jättiläisiä linkoineen ja ritareita, peitset laskettuina) olivat kuin kukkasade yli vakavan juhlan tai ilon toitotus vapaaehtoisten tuimasti marssiessa.
Alkuaikoina olimme yksin, ja meidän täytyi lahjoittaa pois melkein kaikki numeromme. Mutta vähitellen liittyi meihin yhä enemmän nuorisoa innostuen yritykseemme etäisilläkin paikkakunnilla. Tuli vanhempiakin, vakavia miehiä, jotka havaitsivat vilpittömän ja syvän pyrkimyksen bakkanaalisesti hekumoivan idealistisen lyriikkamme ja parrattomien conquistadorien hurjuuden takaa. Meille lahjoitettiin rahaa, kirjoja ja artikkeleita. Niinpä kävikin, että taiteellisesti koristelluilla avaroilla sivuillamme kohtasivat toisensa teräväjärkiset lombardialaiset matemaatikot ja napolilaiset runoniekat, mainehikkaat filosofit ja uutterat, erakkomieliset asianajajat, vanhat, ylen täsmälliset ja ankarat tiedemiehet ja aivan nuoret ylioppilaat, jotka näkivät nimensä ensimmäisen kerran painettuna. Tilaajia ja ystäviä kertyi yhä enemmän, kaukana asuvat ulkomaalaiset lukivat aikakauskirjaamme ja rohkaisivat meitä, italialaiset ja ulkomaalaiset aikakauslehdet kirjoittivat meistä, joko vastustaen tai ihaillen.
Tuo oli Leonardomme todellinen kulta-aika, jota kesti kaksi vuotta tai hieman kauemmin. Me olimme kasvaneet sellaiseksi mahdiksi, joka oli otettava lukuun, kaikkien huomio oli kiintynyt meihin, monet odottivat kärsimättöminä vihkojamme, jotka olivat tulvillaan aatteita ja kaikuvia korvapuusteja, muutamissa hämmästys muuttui innostukseksi ja ylenkatse avoimeksi vihaksi; naisetkin — enimmälti kiihkotunteiset nuoret tytöt — osoittivat meille, meitä henkilökohtaisesti tuntematta, niin lämmintä myötätuntoa, että sen voi sanoa muistuttavan rakkautta.
Aikakauskirjamme oli filosofisten virtausten keskuksena ja välineenä, se oli kaikenlaisten aloitteiden, kokoelmain ja jälkipainosten lähtökohtana ja esiintyi yksinkertaisimmillekin tavallisten sanomalehtien lukijoille elimellisenä ja tarkoin rajoitettuna kokonaisuutena. Me kaksi, jotka olimme sen perustaneet ja luoneet, emme olleet enää yksin ja tuntemattomia. Nyt alkoi ensimmäisten suurten ja pienten, taidetta ja filosofiaa käsittelevien kirjojemme julkaiseminen. Niiden tarkoituksena oli avartaa ja vakiinnuttaa toimintaamme; meitä kehotettiin kirjoittamaan toisiinkin aikakauskirjoihin ja kutsuttiin pitämään puheita ja esitelmiä eri paikkakunnille.
Meidän nimemme, jotka aina mainittiin yhdessä kuin veljesten, olivat jo hyvin tutut nuorison keskuudessa, ja monet vetosivat meihin pitäen meitä ylösnousseen hengen vapaan uskonnon henkisinä johtajina ja apostoleina. Me elimme alinomaisessa kiihtymyksen, keksimisen ja kaikenlaisen toimekkuuden tilassa: joka päivä oli löydettävä uusia sieluja, luettava uusia kirjoja, oli korjattava loppumattomia korjausarkkeja, pidettävä yllä polemiikkia, kirjoitettava vastauksia tuntemattomille liittolaisille ja lujitettava vereksiä ystävyysliittoja.
Nyt meidän elämämme oli todellista elämää, täynnä yllätyksiä ja väijytyksiä, luovaa, muovaavaa työtä, nousua ylöspäin. Mutta juuri tämä elämämme kiihkeys ja sen suoma onni se meidät mursi. Kahden vuoden kuluttua minusta luopui Giuliano, taistelutoverini ja ainoa todellinen ystäväni, joka siirtyi toisiin liittoihin ja toisiin seutuihin. Minä jatkoin kumminkin yksinäni, toisia henkilöitä tuli seuraani, ja aikakauskirjassamme alkoi liikkua toisia virtauksia.