Mutta uudet kumppanini, viimeiset, eivät olleet yhtä innokkaat ja epäitsekkäät kuin ensimmäiset. Minun omaa mieltäni ahdistivat toiset, vaarallisemmat haaveet häiriten harkintaani. Minä astelin magian sumuisen meren rantaa: uskoin löytäväni muinaisesta taikauskosta ja uudistetuista esoterismeistä jumaluuteen johtavien tikapuiden ensimmäiset askelpuut. Idealismi muuttui mystisismiksi, mystisismi okkultismiksi, ja okkultismi olisi voinut muuttua suorastaan teosofiaksi, ellen olisi ajoissa pysähtynyt.

Tarmo ehtyi vähitellen, hyöky laimeni, ja ulkoapäin tuleva myötätunto kävi yhä heikommaksi. Aikaisemmasta rikkaasta ja henkevästä vaihtelevaisuudesta me alenimme kohti pelkästään mielenkiintoisen sekamelskan tasoa. Ulkoasukin muuttui. Aikakauskirja pieneni ja muuttui yhä enemmän aikakauskirjaksi; taitehikkaat koristeet, karisivat pois, ja kirjallisuus ilmaantui jälleen. Henkeni, joka oli häipynyt rajattoman kunnianhimoisiin haaveisiin, joiden rinnalla muutamat painetut sivut näyttivät sanomattoman naurettavilta ja joutavilta, loittoni yhä enemmän työstäni. Sisäiset riitaisuudet ja ulkonaiset etääntymiset kiiruhtivat lopun lähenemistä. Viisi vuotta minä olin purkanut mieltäni, kironnut ja haaveksinut — toisten nähden, toisia varten. Tuo ei minua enää tyydyttänyt: vaiva oli ylen suuri, ja samalla alkoivat tavoiteltavat päämäärät näyttää minusta liian mitättömiltä. Sielukin kaipaa monien kukintojen ja satojen jälkeen tilaisuutta lepäämiseen ja toipumiseen. Minä tunsin uuden kerääntymisen ja uuden yksinäisyyden tarvetta.

Viisi vuotta kestäneiden ponnistusten, sotien, löytöretkien ja mielettömien yritysten jälkeen minä surmasin vapaaehtoisesti oman luomukseni, koko olemukseni rakkaimman lapsen. Oli täysi kesä, elokuu: viimeinen numero ilmestyi varustettuna julmalla nuolikimpulla ja tavallisessa veripunaisessa asussaan, mutta oli murheellinen, lohduton ja painava kuin murhatun rakastajan paarit.

XVIII

PAKO TODELLISUUDESTA

Liiankin paljon muistelmia, liiankin paljon kaipausta! Mitä merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta, kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia, minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen, niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista, muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi, kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä, hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa, alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakin omaa elämäänsä, — tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman, tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sanan ihminen — hänellä on mielessään oma ihmisensä, joka totisesti ei ole tuo kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa, hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!

Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa, kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia, jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen: tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki, muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä. Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana. Sturm und Drang on mennyt (se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa, absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonka täytyy olla siinä osallisena.

Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikana pakeneminen todellisuudesta — kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä, todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni. Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa. Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen, on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.

Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion makeutta.

Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan. Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.