Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä, mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?

Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla; olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli siihen aikaan vapautuminen. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä, nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen kaikesta…

Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen, radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.

Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa, jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi ainoastaan jumaluutta.

Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous, teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi. Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.

Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa, siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä, jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat, ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia, silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia, olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset, odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset, mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli erikoinen maailma, minun maailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei kumminkaan tämä maailma, kaikkien ihmisten maailma.

Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen, ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja profeetta — huomenna kenties Jumala!

XIX

KUOLLEET VELJET

Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonut tätä todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni toista (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni, kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.