Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura. Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot. Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja, Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.

XX

ELÄVÄT VÄHÄPÄTÖISET

Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä, jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja niitä, jotka minua karttelivat.

Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä, joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia, tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää, ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:

Olen tullut vain toisia herättämään.

Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä: tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää, jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan säännöllisesti.

Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka, pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi; jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.

Jos oli joku ilkeä totuus lausuttava vasten kasvoja, olin ensimmäinen ja ainoa sanomaan sen suoraan ja kaunistelematta; jos havaitsin jonkin vian, puutteen tai heikkouden, otin sen viipymättä syytöksen ja hyökkäyksen lähtökohdaksi; joka kerta, kun oli selviydyttävä jostakin ikävystyttävästä, ilkeästä, saivartelevasta tai typerästä olennosta, ystävät vetosivat minuun, ja harvoinpa sattui, ettei asianomainen mennyt menojaan ainiaaksi, hämillään ja häväistynä. Jos vain tiesin jossakin henkilössä tarkoin salatun tumman pilkun, suuntasin keskustelun juuri siihen syyttäen häntä arkailematta julkisesti, ja jos sain vähänkin vihiä jonkin mielen arimmasta ja kipeimmästä kohdasta, lausuin sen heti julki ja kosketin sitä viipymättä. Minä osasin mainiosti johdella kaikkein viattomimmasta, kevyimmin esitetystä lausumasta mitä arvaamattomimmat päätelmät, piilevät väitteet ja arvostukset, joihin sitten kävin kiinni ahdistaen onnetonta, kunnes hän rukoili armoa tai pakeni. En tarvinnut paljon tietoa ihmisestä voidakseni sommitella hänen psykologiansa, ja kun se oli valmiina, asetin sen hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä itsensä siinä ikäänkuin kuvastimessa ja punastuisi häpeästä.

Minulle kelpasivat kaikki aseet tässä alinomaisessa sissisodassa kaikkia vastaan: oppineet lainalauseet ja uusi aate, tuntemattoman auktoriteetin nimi, argumenttiin ad hominen, dialektinen erittely ja sanallinen analyysi, lennosta tavoitettu ristiriita, pilapuhe, leikinlasku, henkevä iva, pilkka, säälivä silmänisku, irvihampaanhymy, irvistely, leveä nauru ja häväiseminen! Käyttelin niitä kaikkia saadakseni nuo kelvottomat houkkiot tuntemaan koko sielullisen ja opillisen etevämmyyteni, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi oli minulle jokainen keino ja yritys hyvä ja pyhä. Ja elleivät uhrini tulleet minun luokseni, lähdin ahdistamaan niitä ulos pesistään ja pyrin tuntemaan yhä enemmän ihmisiä, jotta minulla olisi mahdollisimman suuri valikoima vaivaisia sieluja.