Siten tulin lyhyessä ajassa pelottavan ja häikäilemättömän ihmisen maineeseen ja olin siitä mielissäni; minua pidettiin mielipuolena kouhona ja ujostelemattomuuden apostolina, väistettävänä konnana ja rehellisyytensä vuoksi kärsivänä marttyyrinä. Monet, kaikkein kehnoimmat, välttelivät minua kuin ruttotautista, toiset, arvokkaammat, etsivät minua, taistelivat minua vastaan ja valloittivat askel askelelta ystävyyteni. Menettelyni näet ei ollut ainoastaan sissi- ja sotilasvaistojeni välttämätöntä purkautumaa ja rajattoman ylimielisyyteni luonnollista ilmausta, vaan sitäpaitsi menetelmä, jonka nojalla koettelin ihmisiä, seula, jonka avulla valitsin voimakkaimmat ja parhaat. Se, joka pani sanani pahakseen, poistui luotani, ja sitä minä juuri halusinkin. Toiset alkoivat minua vihata, ja sekin oli mieleeni, koska olen aina tuntenut kaipaavani enemmän vihollisia kuin ystäviä. Muutamat kunnioittivat minua sitäkin enemmän; väkivaltaisuuteni vain veti heitä puoleensa, ja he sietivät mielellään moitteita ja loukkauksia, koska tunsivat, että olin useimmiten oikeassa ja että niin karkeassa muodossa lausuttu totuus voi auttaa paljoa enemmän toisia sieluja kuin omia tarkoituksiani. Muutamia ystäviä hankin itselleni nimenomaan heitä kurittamalla ja käyttämällä ankaroita sanoja. Heitä oli vähän, mutta he olivat terävänäköisemmät kuin toiset: he havaitsivat ylenkatseeni alla piilevän rakkauden ja oivalsivat, että hyökkääjän pelottavien varusteiden takana piili tuntehikas runoniekka, joka kykeni ystävyyteen melkoista paremmin kuin kaikkein moitteettomimmat kiltit nuorukaiset.

Sitäkin enemmän, kun suhtautumiseni kanssaihmisiini ei aina ollut murhaavaa ja myrkyllistä. Minulle tuotti, esimerkin mainitakseni, suurta huvia omientuntojen rauhattomaksi tekeminen esittämällä odottamatta vakavia, ratkaisevia elämänkysymyksiä — jonkin niistä kysymyksistä, joita kukaan ei milloinkaan esitä ja joita pidetään mielettöminä ja hyödyttöminäkin, mutta jotka siitä huolimatta tekevät kysymyksenalaisiksi kaikkein tavallisimmat periaatteet, kaikki arvot, vieläpä koko elämän. Minä tahdoin pakottaa toiset harkitsemaan, ajattelemaan, tutkimaan perinpohjin itseänsä, omaa sieluansa, tulevaisuuttansa ja ihanteitansa, tahdoin ajaa jokaisen takaisin omaan itseensä, niihin syvyyksiin, joihin ei kukaan vapaaehtoisesti laskeudu, tahdoin asettaa jokaisen oman itsensä eteen, katselemaan itseänsä kasvoista kasvoihin, jotta havaitsisi erehdyksensä, lähtisi kulkemaan toista tietä, kiiruhtaisi eikä unohtaisi — jos oli vielä aikaa. Monet ovat saaneet kiittää minua omantunnon herätyksestä, ratkaisevasta mielenmasennuksesta, joka on tehnyt heidät jälleen ihmisiksi ja saanut heidät kulkemaan tietänsä uusin voimin ja uskalluksin. Ikuisten ja laiskojen nukkujien joukossa, joita nimitetään ihmisiksi, tarvitaan tosiaankin joku, jolla on rohkeutta huutaa vahtisotilaan »Ken siellä?», toitahduttaa ensimmäinen aamusoitto ja pyyhkäistä rievulla punamaalin peittämiä naamoja, jotta jokainen saa nähdä oman rumuutensa ja raihnautensa. Se, jolla ei ole uskallusta katsoa itseään suoraan kasvoihin, voi jälleen teeskennellä, olla olevinaan moitteeton mies, vaikka onkin lurjus, ja näytellä neron osaa, vaikka onkin houkkio. Minua se ei liikuta: olen suorittanut velvollisuuteni!

Vihatkaa siis minua ja kirotkaa ja väistäkää minua. Ihmisiä ei muuteta toisiksi iholaastarien ja homeopatian avulla. Siihen tarvitaan perinpohjaisia ja ankaroita toimenpiteitä. On leikattava, missä leikattavaa on, on poltettava, missä on mätäpesäke, on kiidätettävä pois tottumuksen pehmoisesta pesästä jokainen, joka ei tunne myrskyn raikasta raivoa ja lumen terveellistä viileyttä muuten kuin kotonsa ikkunaruutujen läpi nähtyinä. Ja jos raikas ilma salpaa hengitystänne ja teidät tukehduttaa, sitä pahempi teille ja sitä parempi haudankaivajille.

Minä en kadu, että olen ollut liian suorasukainen ja liian hyökkäyshaluinen. En osaa auttaa muuten kuin kiusaamalla, en voi rakastaa halveksimatta.

XI

MINÄ JA RAKKAUS

Kahdenkymmenen vuoden ikä on saavutettu, nuoruus uhkuu jo täyttä voimaansa, todellisempi elämä, elämä elävien ihmisten seurassa, on alkanut, se ei enää tyydy omiin rajoihinsa, vaan näyttää tahtovan tulvia ja levitä toistenkin, kaikkien toisten alueille — ja rakkaudesta ei ole mainittu mitään. Kuinka se on mahdollista?

Juuri sinä ikäkautenahan romanttisten idyllien klassillinen kevät saa versomaan ja kukoistamaan vastahakoisimmatkin sydämet, silloin on kaikkien aistien pakanallinen kesä, hillittömän hekuman väkevä heinäkuu, jolloin jokainen katse on nautinnon kaipausta, kaikki kädet hapuilevat hyväiltäväkseen soreata vartaloa ja suudelmat ovat kuumeisen polttavat huulilla, jotka eivät osaa, eivät tahdo eivätkä voikaan irtautua toisistaan. Se on rakkauden valta-aika ihmisiän lyhyessä vuodessa. Se on se aika, jolloin nainen — pikku serkku pitkine palmikkoineen ja lyhyine hameineen tai puuteroidut — ah — jo viidenneijättä vuoden ikäiset kasvot — astuu miehen elämään ja jättää hänen lihaansa tai sydämeensä kaikkein lähtemättömimmät muistot. Siitä pitäen mies ei enää ole yksin eikä ihan omansa: nainen, neitsyt tai portto, ottaa hänet haltuunsa ja aloittaa muuntamistyön.

Nyt olisi siis vihdoin aika ryhtyä tunnustamaan arkoja kiintymyksiä, tunnekylläisiä sydämen kokemuksia ja rajuja intohimoja. Minkätähden siis ei ole puheena rakkaus?

Ei, signora — (otaksun, että sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan signorain aivoissa) — ei.