Sanalla sanoen: minulta on puuttunut nainen, joka voisi saada sijan erään hengen henkisessä historiassa, älynelämää käsittelevässä älyllisessä romaanissa. »Ikinaisellinen vetää meitä ylöspäin.» Voipa niin olla: minua ei nyt haluta käydä kiistelemään Wolfgang Goethen kanssa. Mutta minun täytyy puolestani tunnustaa, ettei ikinaisellinen ole kuljettanut minua ylös- eikä alaspäin, ei korkealle eikä matalalle — ei milloinkaan.
Nainen ei ole minulle ilmestynyt Beatricenä, joka tarttuu käteesi ja herättää sinut aineellisista unistasi johdattaakseen sinut taivaallisia ihmeitä näkemään, ei myöskään Kirkenä, joka muuttaa hyvyyden ja tiedon palvelukseen syntyneet miehet röhkiviksi sioiksi runsasta varjoa ja runsaasti tammenterhoja tarjoaviin rehoittaviin puutarhoihin.
Naiset eivät ole minua pilanneet, mutta eivät myöskään puhdistaneet. He ovat olleet syrjässä, ovat olleet tervetulleita tai rasittavia vieraita levon hetkinä, virkistysvälineitä ikävyyden aikoina, himoittuja nautinto- tai kidutuskeinoja, rakkaita ja rakastavia vaivaisen olemassaoloni seuralaisia, hekuman tai raivon välituokioita tyytymättömän työmiehen karussa elämässä, liioittelevia ja väärämielisiä työni arvostelijoita, mutta, jos minun tulee olla karkean rehellinen, eivät opastajiani, lahjoittajia tai innoittajia.
He ovat riistäneet, ovat vaatineet minulta — ja minä olen heille antanut hieman elämääni, nuoruuttani, aikaani, harhakuvitelmiani, ajatuksiani, — mutta en ole saanut heiltä milloinkaan mitään. Sieluni sisäistä historiaa ei heidän läsnäolonsa ole rikastuttanut eikä muuttanut.
Minä en valita, päinvastoin. Olen antanut, koska oli antamista, ja paljon — enin osa — on jäänyt itselleni. Heiltä en ole pyytänyt mitään henkeäni varten — eivätkä he ole voineet minulle mitään antaa. Minä tiedän erinomaisen hyvin, että nainen on olemukseltaan ja välttämättä loiseläjä, kiskuri, varas. Olen hyväksynyt hänet sellaisenaan, olen käsittänyt hänet hänen todellisen olemuksensa valossa, olen antautunut ryöstettäväksi ja maksanut säännöllisesti veroni.
Ilojemme ja kärsimystemme tili on tasainen: jos olen nauttinut, olen myöskin nautintoa tuottanut, jos olen aiheuttanut kärsimystä, olen saanut itsekin kärsiä. Enempää en pyydä, ja mikä on annettu, on annettu mielellään. Mutta mikäli tiedän, näen ja muistan, naiset eivät ole milloinkaan antaneet minulle mitään, ei hitustakaan, ei yhtäkään ajatusta, ei voiman hiukkaa, vielä vähemmän sysäystä kohti niitä jumalaisia korkeuksia, joihin rauhaton henkeni on aina pyrkinyt.
Kenties ei naisilta pidäkään mitään sellaista odottaa? Kenties ei: taivun itsekin siihen mielipiteeseen. Mutta niin ollen minulla on täysi oikeus jättää heidät mainitsematta tässä, kun kirjoitan ainoastaan ihmisen sielusta enkä koko ihmisestä.
Tai lieneekö virhe minun, joka en ole osannut löytää enkä ymmärtää Beatriceä, joka saattoi kohottaa minut taivaisiin? Se on mahdollista, erinomaisen mahdollista, ja jos on niin laita, niin asiaan kohdistuva katumukseni on kaikkien syntieni katumista syvempi, sillä täytyyhän hänen olla ihmeitten ihme, sen olennon, joka kirkastaa ja koroittaa jo sinänsä, alkujansa korkeata miestä.
Mutta olipa miten tahansa, joko niin, etten ole häntä kohdannut tahi niin, etten ole häntä ymmärtänyt, missään tapauksessa hän ei ole liidellyt luokseni, ja minä en voi hänestä puhua.
Nyt siis olen — rakas kärsimätön signora — muutamin sanoin selittänyt seikkaa koskevan vaiteliaisuuteni, joka teitä kovin rasittaa. Käsitän hyvin, että vaikenemiseni vaikuttimet ovat loukkaavammat kuin itse vaikeneminen; mutta miten voisinkaan asiaa auttaa?