Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas, kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan, jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta, kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).
Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen, taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi, jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.
Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.
Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä määrin ruman ja pahan pauloissa?
Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista, oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden olokehää?
Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!
XXIII
TÄYDELLINEN
Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään, joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen? Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni, paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne, puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä syleilisin ja suutelisin?
Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?