Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.
Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian, ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset vaatimukset.
Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa — oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.
Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan, vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen, vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta. Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jo toista elämää ja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme. Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta, kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin elämäkertaa.
Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.
Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa, saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.
Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle, että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella, lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.
Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia. Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta, tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana- ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa, hedelmällisempää, konkreettisempaa.
Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin, jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä, vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia, mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki. Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen, että minusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun historiassa. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhä gentlemanin vaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista, käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi, puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ, olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin, Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta, tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen. Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.
Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu. Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista. Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta. Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa, muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot, kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset, sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu uudistetaan, uudistetaan maailmakin.