Mutta eihän se minua houkutellut! Ei, minä tunsin syntyneeni aivan toista varten, toisenlaisia päämääriä tavoittelemaan. Minussa ei elänyt kunnianhimo, ei turhamaisuus, vaan ylpeys, hyvälaatuinen ylpeys, saatanallinen ja jumalallinen. Tahdoin päästä todellakin suureksi, eepilliseksi, rajattomaksi; tahdoin suorittaa jotakin jättiläismäistä ja ennenkuulumatonta, mikä muuttaisi maan kasvot ja ihmisten sydämet.
Ellei se käynyt päinsä, tahdoin mieluummin luopua kaikesta. Silloin oli parempi homehtua jonkin aliprefektinviraston tylsässä joutilaisuudessa tai eläimellistyä ruumiillisessa työssä tai — kaikkein mieluimmin — upottaa pettyneet unelmansa ja ruumiinsa taakan Arnon keltaisiin vesiin.
Vanha, ikuinen tarve tuntea itsensä päämieheksi, johtajaksi, keskukseksi, mutta erikoisen voimallinen tänä nousun ja kiihkeiden halujen aikana.
Minä tunnustan, ettei aihe minulle paljoakaan merkinnyt, kunhan sain kaikkien katseet — vaikkapa vain hetkiseksi — suuntautumaan itseeni ja kuulin kaikkien suiden toistelevan nimeäni!
Koulukunnan tai lahkon perustaja, uskonnon julistaja, ihmeellisten teoriain tai koneiden keksijä, uuden puolueen johtaja, sielujen pelastaja, satana painoksena leviävän kirjan tekijä, herra ja mestari; mikä tahansa, kunhan vain olin ensimmäinen, kuuluisin, suurin jossakin suhteessa.
Tulla erääksi niistä, jotka antavat nimen aatteelle, kokonaiselle ihmisjoukolle, saavat selville uuden, arvaamattoman, merkillisen totuuden, erääksi niistä, jotka kaikkien täytyy tuntea ja joita kaikkien täytyy arvostella, joille historian on omistettava ainakin yksi luku tai pykälä ja joilla on oma alueensa, oma kenttänsä, kaikkialla tunnettu ja tunnustettu sotalippunsa.
En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon. Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden keksijä, tuon mielettömyyden sankari!
Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa, mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin vastustamaan sosialismia.
Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen (kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei, vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista: mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja, lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi, vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.
Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä, yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja (artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon, esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan. Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.