Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan profeettana, minun täytyi olla — todellakin olla — se, joksi olin haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla pyhimys, opastaja, puolijumala.
Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!) suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen ohjelmien aika.
Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero, hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä. Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.
En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä. Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?
Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin, saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdä ihmeitä. Ei mikään muu.
Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon, jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se riitti minulle.
Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan, pääsisin varmaan minäkin.
Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä. Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.
Valistusaikani kärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta, olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.
Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia, mietiskelin Pascalin lausumia, nautin Kukkasista. Johduinpa aina Hurskaan elämän valmistukseen ja Henkisiin harjoituksiin asti. Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?