— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä. Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää tahtoo…
(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin?
Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)
Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea, uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin, etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani. Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.
Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!
Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä? Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa! Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen. Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä kuin haudan paasi. Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan Jumalaksi.
XXX
MINÄ SYYTÄN VAIN ITSEÄNI
Minä en napise sinua vastaan, Kohtalo, sinä inhimillisen verettömyyden ja voimattomuuden ikuinen ja abstraktinen syntipukki, en myöskään syytä typeriksi ja pahansuoviksi ihmisiä, jotka ovat ehkäisseet henkeäni kukkimasta ja tekemästä hedelmää ja jotka eivät ole minulle suoneet kenties ansaitsemaani voitonriemua.
Tyytykäämme tuohon »kenties», ystäväiseni. Minä olen ollut heikko; yrittäkäämme siis välttää väärämielistä arvostelua. Suokoon Jumala, että minulla olisi äärimmäinen rohkeus: katsoa avoimin silmin omiin avoimiin silmiini, lukea pysähtelemättä, verukkeitta ja vaikenemisitta muistini kirjaa, kaivella haavojani pohjia myöten pelkäämättä tuskia enempää kuin mätääkään.
Minun ei ole onnistunut tehdä, mitä olin aikonut, en ole täyttänyt, mitä lupasin, en ole saavuttanut sitä sielun ylevyyttä, sitä kunnianloistoa ja sitä mahtia, joista uneksin, joita kaipasin ja joihin pyrin menneinä vuosina. Ketä syyttäisin? Olivatko kukaties aikeet, lupaukset ja toivelmat liian suuret? Eivät suinkaan. Ei ole olemassa liian korkeita korkeuksia, on ainoastaan liian voimattomia siipiä ja kykyjä. Minä pyrin saavuttamaan sellaista, mikä mainitaan mahdottomana ja mikä todellakaan ei ole ollut toistaiseksi mahdollista kenellekään; mutta eikö juuri siitä johtunutkin ylimielisyyteni ja huumaukseni? Enkö ollut vapaaehtoisesti ja pelkäämättä liittynyt mahdotonta ja täyttämätöntä tavoittelevien pieneen joukkoon?