Ei, ei: ei sovi esittää puolusteina sellaisia joutavia. Vetoaisinko sensijaan niihin voittamattomiin esteisiin, joita ihmiset ovat tielleni asettaneet, köyhyyteen, aikojen keskinkertaisuuteen, lähimpien kateuteen, etäisempien ylenkatseeseen, useimpien välinpitämättömyyteen? Sekin on pelkkää juttua. Ei ole olemassa voimaa, jota ei voita vieläkin suurempi voima, ei ole olemassa vihollista, jota ei voi kukistaa väkevämpi, ei ole köyhyyttä, joka kykenee estämään ihmeellisten rikkauksien hankkimista, ei ole olemassa jäätä, jota ei käy sulattaminen, kuumentaminen, kiehuttaminen. Aloittaessaan tehtävää ihminen on velvollinen ottamaan huomioon kaikki, mitä sen toteuttaminen häneltä vaatii. Ellei hänellä ole riittävästi voimia, hänen tulee ne itselleen hankkia, ennenkuin työhön ryhtyy, tai vetäytyä varjoon tekemään sitä, mitä kaikki ihmiset tekevät.
Ei, veikkoseni: tuokaan ei kelpaa puolustukseksi. Virhe on siinä — voin sen nyt sanoa — että kaikkein heikoimmat asettavat itselleen kaikkein vaikeimpia tehtäviä, kaikkein pelokkaimmat kaikkein eniten rohkeutta kysyviä ja ne, joilla on kapea rinta ja hentoiset sääret, kaikkein pisimpiä juoksumatkoja. Minkätähden? Syitä on useitakin: vastakohdan rakkaus, joka havaitaan kaikissa inhimillisissä asioissa, tarve saada hurmata ja huumata itseänsä voimanpuuskilla ja suuruudenhumalalla, se himmeä ennakkotunto, että voi epäonnistuessaan mukavasti syyttää kaikesta itse yrityksen jättiläismäisyyttä. Ollen siten tahtovinaan tehdä enemmän kuin muut, hän tekee vähemmän kuin muut ja järjestää itselleen sitäpaitsi kauniin ja kunniakkaan häviön: hän oli asettanut itselleen niin valtavat tehtävät, etteivät voimat riittäneet; kukapa tietää, mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos olisi hieman hillinnyt kunnianhimoansa!
Minä tunnen kaikki nuo voitettujen keimailut ja puolustelut niin hyvin, etten tiedä, mitä niillä tekisin. Älköön sanottako minusta, että piilotan kehnouteni jonkin sofismin häikäisevään verhoon ja että yritän koristella sielullista köyhyyttäni hyppysellisellä pateettista ruusunpunaa.
Minä olen epäonnistunut senvuoksi, että minulta puuttui todellista tahtoa ja taitoa onnistua: siinä puhdas, alaston ja yksinkertainen totuus. Olen epäonnistunut senvuoksi, ettei minulla ollut riittäviä voimia, senvuoksi, ettei ollut edes voimia tahtoa löytää ja luoda niitä voimia, jotka minulta puuttuivat, ja senvuoksi, ettei se unelma, jota sanoin ylistin, ollut aina, jokaisena tuokiona, elämäni akselina, sieluni keskustulena.
Luuletteko, ettei minusta ole tuskallista tunnustaa näin karusti elämäni heikkous ja teennäisyys? Mutta minkätähden yhä pettelisin itseäni ja muita?
Kuinka monta kertaa onkaan sattunut, etten ole huolinut jäädä yksin kammiooni mietiskelemään, vaan olen sallinut hetkellisen ikävystymisen voittaa itseni ja olen karannut ulos, olen pysähtynyt katselemaan näyteikkunoita, olen silmäillyt pääni päälle syttyviä valoja, olen hypännyt kiliseviin ja kiitäviin raitiovaunuihin, olen istuutunut kahvilaan katselemaan kaikkein poroporvarillisimman viikkolehden kuvia; olen lähtenyt tapaamaan ystäviäni ja pitänyt heidän kerallaan yllä lukemattomia keskusteluja, typeriä, inhottavia tai henkeviä, olen käynyt vieraissa, juonut kahvia kullatuista kupposista ja jaaritellut ulkomaalaisten naisten ja vanhojen hyväsydämisten tätien kanssa.
Ja useinpa olen lakannut lukemasta jotakin sivua, kun sattui eteen jokin vaikeus, olen heittäytynyt sohvaan lukemaan jotakin kirjaa, joka salli minun luulotella ajattelevani omintakeisesti, ja meninpä niinkin pitkälle, että haeskelin sukkeluuksia sanomalehdistä. Laiskuus, suloinen ja myrkyllinen laiskuus, jolla on sadat kasvot ja sata kiehtovaa hymyä, on melkein alinomaa temmannut minut mukaansa, vietellyt ja pilannut minut. Se on kuljettanut minut pois työni äärestä, koska muka oli kylmä ja unetti tai puuttui paperia ja kyniä, se on vuodesta toiseen viivyttänyt perinpohjaisia sielunparannuksia, ratkaisevia päätöksiä. Vielä olen sallinut ruumiin, aistillisuuden voittaa itseni: olen noudattanut vatsan ja kalun vaatimuksia. Olen aterioinut niin hekumallisesti, etten ole senjälkeen kyennyt tuntikausiin tekemään työtä, olen humalluttanut itseni väkijuomilla siihen miellyttävään tilaan, jossa mikään ei enää näytä vakavalta, vaan kaikki kevyeltä, hupaiselta ja kaukaiselta, ja olen tuhlannut tunteja, iltoja ja öitä naisten vierellä, syleiltynä, hehkuvana, onnellisena.
Toisinaan taas on naurettavuuden pelko pysähdyttänyt minut keskitiehen, kun olin häpäisemässä itseni jämeän ja rahakkaan maailman silmissä — ja ihmisten ja mukavan porvarillisen kasuistiikan huomioonottaminen on tehnyt minut pelokkaaksi, epävarmaksi, lenseäksi ja unohtavaiseksi — ja aineelliset harrastukset, rahahuolet, ovat kääntäneet heikot voimani toisaalle, ovat hämmentäneet henkeni, pakottaneet minut valheisiin, kompromisseihin ja myönnytyksiin. Vähitellen ovat hurmion kauniit tuokiot lakanneet ilmestymästä, uudet huolet ovat kerrassaan vallanneet mieleni, joutilaisuus on pistänyt korviini vanutukot, jotten kuulisi omantunnon kehoituksia ja moitteita, yhä alhaisemmat nautinnot ja yhä mitättömämmät tarkoitusperät ovat pidättäneet minua siinä kaikkea toimintaa vihaavassa hervottoman ja levottoman haaveksimisen tilassa, jossa yhä lupailin sanoin, mutta jossa ei ollut jälkeäkään silloin tällöin aikaisemmin ilmenneestä valtavasta tahdosta, ja menneiden aikojen liekit olivat vain himmeätä hiillosta, josta toisinaan näkyi punainen kimmellys harmaan tuhkan läpi.
Niin olen vähitellen oppinut katselemaan omaa voimattomuuttani kasvoista kasvoihin, olen luopunut jumalallisista suunnitelmista ja sankarivaloista ja käynyt alakuloisen vakavana kuvailemaan erään sielun häviötä. Minä syytän vain itseäni ja toivon, että jokin menneisyyteni kehnous annetaan minulle anteeksi tämän vilpittömyyteni vuoksi.