HÄPEÄLLISIÄ PÄIVIÄ
Luulenpa olevani useasti eräs Italian jesuiittamaisimpia tyhjäntoimittajia. Minä nukun kymmenen tuntia yhteen menoon, heräämättä ja uneksimatta. Herätessäni pää tuntuu painavalta ja suu tahmealta, minä lähden ulos viettelemään aikaani, tulen kotiin lepäilemään, syön ahnaasti niinkuin poika, joka harjoittaa salaista syntiä joka yö, ryypin tyhjäksi ison kahvikupin, poltan viisi tai kymmenen savuketta, vetelehdin nojatuolissa, jalat toisen tuolin varassa, luen sanomalehden alusta loppuun niinkuin kivulloinen eläkkeelläolija, lähden jälleen ulos tavatakseni jonkin skeptikko-tuttavani, jonka kanssa harjoitan hieman iroonista tuulenpieksemistä, typerää ja katkeraa, menen kahvilaan, kumoan itseeni kupin jauhoisaa suklaata, syön etovin mielin kolme neljä leivosta, joihin on sekoitettu tai pyyhitty likaisia hedelmäsäilykkeitä, selailen rypistyneitä ja resuisia sanomalehtiä ja melkein hymyilen katsellessani kömpelösti väritettyjä pilapiirroksia, astun jälleen kadulle kaarilamppujen teatraaliseen valaistukseen, seurailen valkoiseksi sivuttua ja punamaalilla kaunistettua ilotyttöä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen rakkauteni esine, poikkean kirjakauppaan tuhlaamaan muutamia soldoja aukileikkaamattomiin kirjoihin, joita en milloinkaan lue, pysähdyn herkkukauppojen edustalle ja silmäilen ahnaasti lihavia juustoja ja sardiinirasioita, lähden vierailemaan johonkin perheeseen, jossa juon tarjottua teetä kokonaista neljä kuppia toivoen siten kiihtäväni itseäni hieman kyvykkäämmäksi, tai pujahdan johonkin bordelliin, jos sattuu olemaan halua tai ilmankin vain — surmatakseni minuutteja ja tunteja, päästäkseni muistelemasta, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tee, eläimellistyäkseni ja kehnontuakseni, viihdyttääkseni lepoon omantunnon soimaukset, sammuttaakseni tajuisuuteni… Silloin tällöin, kun en mitenkään voi sitä välttää, kirjoitan kirjeen tai kymmenen kirjettä, jotta vapaudun niitä enempää ajattelemasta, ja jonakin iltana, kun tunnen itseni tosiaankin ylentäydeksi ja lohduttoman apeamieliseksi, tartun isoon mustaan kynääni ja kirjoitan paperille kaikki mitä mielessäni liikkuu, täytän rajun nopeasti kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä valkoista arkkia vuodatuksillani, katumuksilla™ ja hienostuneilla ja henkevillä mahdottomuuksilla.
Mutta mitä tahdottekaan tulevan miehestä, joka viettää elämänsä unen ja kahvin, pöydän ja vuoteen vaiheilla, toimettomana ja uneliaana, kelvollisena vain lyömään aamurumpua, mutta valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun todellinen taistelu alkaa. Lämpöisistä lakanoista tai pehmeistä nojatuoleista minä kohotan kotkanhuutoja, koska muka henkeä häväistään, ja kuvailen kaltaisilleni yksinäistä, karua, ylenkatseellista, jaloa ja michelangelomaista erakkoelämää!
Eipä edes sovi sanoa, etten ole tietoinen tämän kaksoiselämäni häpeällisyydestä. Tunnen sen hyvinkin, ja mitä katkerammin sen tunnen, sitä enemmän sille antaudun ja siihen vajoan viihdyttääkseni häpeäntuntoani. Tunnustukseni minua hieman lohduttaa, mutta kun olen heijastellut inhottavia itsensäpettäjän kasvoja kiihkeiden sanojen kuvastimessa, jotta kaikki ne näkisivät ja niihin sylkisivät, luulen löytäneeni anteeksiannon ja pelastuksen ja nousen jälleen riemukkain ilmein, ikäänkuin tuo onneton näytös olisi minut puhdistanut ja uudistanut. Ja seuraavana päivänä asia on entisellään: minä menen aikaisin makuulle, nukun kymmenen tuntia uneksimatta ja kertaakaan heräämättä, nousen tyhjin päin ja suussa karvas maku ja elelen sitten koko pitkän päivän aina iltaan asti aivan samoin kuin olen häpeäntuntoa väristen edellisenä päivänä tunnustanut. Ja — voi onnettomuutta! — kun en enää kykene pidättymään, ryhdyn jälleen kouristuksentapaisesti piirtelemään paperille sanoja ja laulamaan runsastavuisin säkein kauheasta askeettisesta sankarista, joka katselee inhimillisiä asioita jumalallisin silmin, ja olen niin kehno, ettei kertaakaan johdu mieleeni pistää arsenikkia heikkoon ja ylen makeaan teeheni.
XXXII
MITÄ MINUSTA TAHDOTTE?
Sittenkin kaikki minua etsivät, kaikki tahtovat kanssani jutella, kyselevät minusta itseltäni ja toisilta. Eräs tiedustelee minulta, kuinka voin, olenko toipunut, onko ruokahaluni kohentunut entiselleen, kävelenkö ulkosalla — eräs toinen tahtoo saada tietää, teenkö työtä, olenko jo saanut valmiiksi kirjan ja aionko ryhtyä uutta kirjoittamaan. Tuo laihankalpea saksalaisapina tahtoo kääntää teokseni kielellensä, tuo hassahtava nuori venakko pyytää minua kirjoittamaan itseäni varten oman elämäkertani, amerikkalainen neiti tahtoo välttämättä saada minusta viimeiset tiedot, amerikkalainen herra lähettää vaunut ovelleni, jotta lähtisin hänen kerallansa aterioimaan ja esittämään hänelle tunnustuksiani, eräs koulutoverini ja kymmenen vuoden takainen jaaritteluveikkoni haluaa saada minut lukemaan itselleen mitä kirjoitan sitä mukaa kuin saan valmiiksi, maalaaja-ystäväni vaatii minua istumaan liikkumatta hänen edessään tuntikausia, jotta hän voi minut kuvata, sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, mystikko-ystäväni, millaisessa tilassa on sieluni, käytännöllinen ystäväni, kuinka on lompakkoni laita, seuran presidentti määrää minut pitämään esitelmän, henkevä signora kehoittaa minua käymään useammin hänen luonansa teetä juomassa, jotta hän saa kuulla, mitä arvelen Jeesuksesta Kristuksesta ja äskettäin paikkakunnalle saapuneesta kädenkatsojasta…
Minne hiiteen olenkaan joutunut! Mitä oikeutta on teillä toisilla rasittaa minun oloani, varastaa aikaani, nuuskia sieluani, imeä minusta ajatuksia, tahtoa minua kumppaniksenne, uskotuksenne ja reportteriksenne? Kuka minä mielestänne olen? Olenko kenties palkattu näyttelijä, jonka tulee joka ilta esittää älyn komediaa teidän korvapuusteja kaipaavien naamojenne edessä? Olenko kenties ostettu ja maksettu orja, jonka tulee totella teidän joutilaiden oikkuja ja tarjota nöyrästi lahjaksi kaikki, mitä tiedän ja teen? Olenko kenties bordellin ilotyttö, jonka tulee nostaa hametta ja kohottaa paitaa kenen hyvänsä hyvinpuetun herrasmiehen viittauksesta?
Minä olen ihminen, joka tahtoi elää sankarillista elämää ja tehdä maailman itselleen siedettävämmäksi. Jos minä jonakin heikkouden, yksinäisyyden tai hädän hetkenä sinkoan maailmaan jonkin sanojen puolittain sammuttaman kiihkeän vihanilmauksen, jonkin kuvahelyihin puetun unelman, ottakaa se vastaan tai heittäkää pois — mutta älkää minua kiusatko.
Minä olen vapaa ihminen, — kaipaan vapautta, minun täytyy saada olla yksin, kahden kesken oman itseni kanssa haudoskella mielessäni kaikkia häpeitäni ja kaikkia surujani, minun täytyy saada nauttia auringosta ja tien kivistä ilman seuralaisia ja ilman keskusteluja, kasvoista kasvoihin itseni kanssa, oman sydämeni soitantoa kuunnellen. Mitä te minusta tahdotte? Minä painatan, mitä tahdon sanoa, annan, mitä tahdon antaa. Teidän uteliaisuutenne etoo mieltäni, teidän kohteliaisuutenne nöyryyttävät minua; teidän tarjoamanne tee myrkyttää minut. Minä en ole velassa kenellekään, ja tilinteolle minun olisi käytävä ainoastaan Jumalan kanssa, jos hän olisi olemassa.