XXXIII
KUNNIA
Ja vaikka onnistuisinkin, vaikka saisinkin heittää vasten kasvojanne, vasten teidän kaikkien kasvoja, jotka olette minua ylenkatsoneet, ahdistaneet, ivailleet, kiusanneet, vainonneet ja olleet minusta mitään lukua pitämättä, mestariteoksen, joka saisi kyynelet kihoamaan ahnaisiin, kuivuneisiin silmiinne, pakottaisi teidän häpeämättömästi naureskelevat suunne sulkeutumaan ja saisi sykkimään pienen sydänpahasenne, joka oli teiltä jo unohtunut liivinne peittoon, sanalla sanoen: jos minun onnistuisi hämmentää, säikähdyttää ja kerrassaan lyödä teidät neroni valtavalla ja salamaisella voimalla, niin mitä te minulle antaisitte, mitä voisitte minulle tarjota, miten yrittäisitte minua palkita?
Kaikki inhimillisen surun tarinat ovat täynnä teidän tunnustustanne.
Kaunis asia, totisesti, teidän suomanne kunnia!
Mitä! Minä olen antanut parhaan osan olemustani, kappaleen omaa lihaani, sydänvereni, elämäni kaikkein syvimmän salaisuuden — ja te ette keksi mitään muuta keinoa? Te ette osaa muuta kuin jaaritella minusta sanomalehdissä minua ymmärtämättä, kiusata minua vierailuilla ja kirjeillä, osoittaa minua sormella, kun lähden ulos hengittämään raitista ilmaa tai istun teatterissa tai kahvilassa, pakottaa minua kirjoittamaan silloinkin, kun minulla ei ole enää halua, silloinkin, kun kykenen vain toistamaan ennen kirjoittamaani, joka taholta kerjätä minulta kirjeitä, lausuntoja, autografeja ja artikkeleja, vakoilla minua ja kertoa, minne menen, kenen kanssa seurustelen, mitä puuhailen, jäljentää rumia kasvojani kaikkialle, kirjoihin ja sanomalehtiin, kadunkulmauksiin ja postikortteihin, ja vihdoin, minun kuoltuani, nuuskia papereitani, viedä torille elämäni salaisuudet, vetää esiin elämäni viimeisetkin rievut ja jäännökset ja vihdoin pystyttää marmoriin tai pronssiin muovatun ruumistani esittävän karkean kuvan keskelle jotakin toria.
Turhamaisuus on väkevä suurissakin — sen tiedän. Mutta eikö ole maailmassa hienotunteisiakin sieluja? Eikö ole olemassa sellaisia henkiä, jotka tuntevat itsensä yksinomaan ja puhtaasti vain hengiksi ja tuntevat tuollaisen tekopyhän palvonnan loukkaavaksi ja lokaavaksi? Jos minussa on jotakin arvokasta, niin varmaan sielu: minkätähden siis kuvaatte ja ikuistatte ruumistani? Jos minussa on suuruutta, niin yksinomaan senvuoksi, että minulla on ollut voimia pysytellä yksinäisenä: minkätähden siis keräännytte ympärilleni ja kiusaatte minua hengityksellänne ja uteliailla villieläinten-katseillanne? Jos olen ollut teille jonkinlaisena esikuvana, niin varmaankin sikäli, että olen teille opettanut ihmisen parhaan saavutuksen olevan siinä, että hän liittää luontoa luontoon, elämää elämään, sielua sieluun, eikä nakertele, pureskele ja märehdi toisten teoksia; minkätähden siis ponnistelette yrittäen selittää minun sanomaani sen sijaan että tuntisitte sielunne kuohahtavan minua voittamaan tai tuhoamaan minua toisilla luomuksilla?
Jos olen sanonut hyvin, mitä olen sanonut, minkätähden sanotte sen uudestaan huonommin? Elleivät toiset sanojani käsitä, kannattaako kenenkään yrittää saada heitä käsittämään? Ja voiko kukaan saada heitä käsittämään niitä sellaisina, jollaisiksi olen ne muovannut ja veistänyt hehkuvimpina iltahetkinäni?
Nämä valittelut ovat epäilemättä naurettavia, varsinkin minun esittäminäni. Miksi etsisitkään ulkoa sitä korvausta, joka asuu omassa povessasi? Ellei elämäsi työ, niiden henkilöiden elämä, jotka ovat lihaasi ja vertasi, sinun luomasi rikas kuvamaailma, kykene sinua tyydyttämään ja ilahduttamaan, niin mitä lähdetkään etsimään ihmisten joukosta? Voivatko he, kylmäveriset, keskinkertaiset kääpiöt, lahjoittaa sinulle, mitä oma nerosi ei ole kyennyt sinulle lahjoittamaan? Tee luovaa työtäsi heitä ollenkaan ajattelematta, heitä teoksesi ihmisten joukkoon heitä pelättääksesi tai lohduttaaksesi ja jatka työtäsi niin kauan kuin sinulla voimia riittää. Ethän ole muurari, joka odottaa viikkopalkkaansa joka lauantai-iltana, työnsä päätettyään? Sinun rakennuksesi eivät ole kivestä ja kalkista, vaan sanoista ja verestä sommitellut — ja niitä ei kykene maksamaan kunnia eikä raha.
Ei kunnia eikä raha: mutta suloinen kärsimys ja sanaton kunnia. Ah, jospa saisin joskus tosiaankin kohdata heidät — vaikka heitä ei olisikaan enempää kuin kolme tai seitsemän tai kymmenen — jotka lukevat koko sielullaan eivätkä vain silmillään, ne lukijat, jotka elävät kirjoittajan keralla ja ajattelevat häntä myötätuntoisesti kuin veljeänsä, vaikka eivät ole häntä milloinkaan nähneet, jotka uneksivat hänestä, puhuvat hänestä alakuloisilla sunnuntaikävelyillään, ravitsevat itseään hänen ajatuksillaan, humaltuvat hänen runoistaan, vapisevat hänen kohtaloansa ja odottavat hänen lausumaansa niinkuin profeetat odottavat jumalallista ilmestystä — silloin tuntisin itseni onnelliseksi, tuntisin menneen vaitiolon ja nykyisen loukkaavan jaarituksen tulleen runsaasti korvatuksi! Kunpa saisin painaa sinut poveani vasten, sinä nuorukainen, kalpea, surumielinen, lohduton ja lämminsydäminen lukijani, ainoa ja ensimmäinen, jolle olen yksin ja kaikkein ensimmäisenä ilmaissut suuruuden katkeran ja kaivatun huuman ja runouden kuumeisen hekuman! Sinun hymysi, sydämesi kiihtyvä syke, avoin ja onnellinen katseesi, rauhaton unelmasi olisivat minulle kalliimmat ja kestävämmät lahjat kuin kaikki papukaijamaiset jaaritukset ja kaikki seppeleet kullattuine lehtineen. Minä en tahdo kättentaputuksia, jalkojentöminää, avoimia suuaukkoja, väkinäisiä kiitossanoja ja kateellista imartelua. En, en: olkoon minusta kaukana se melu; uhratkaa se laulajattarillenne, tanssijattarillenne ja turpeille tenoreillenne! Heittäkää tammenterhonne sioille, ellei teillä ole jalokiviä sankareille.