JA VAIKKA…
Ja vaikka olisinkin saavuttanut tavoittelemani mahdin? Vaikka olisinkin muuttunut jonkinlaiseksi maiseksi puolijumalaksi, taivaan ja maan valtiaaksi, aineen ja kuoleman voittajaksi, ihmisten ja henkien herraksi? Mitä olisinkaan tehnyt mahdillani? Kuinka olisin käytellyt tätä universaalista valtiuttani?
Niin kauan kuin olin harjoittanut mystillisiä opintojani uneksittua käskijävaltaani varten, olin tuskin milloinkaan ajatellut, mitä sitten tulisi. Minä tavoittelin välinettä tietämättä mihin tarkoitukseen sitä käyttäisin. Tahdoin olla Jumala tietämättä mitään luomistyöstäni ja laistani. Maailma oli jo luotu, ja sen laki oli sellainen, että kaikki olisi hajonnut ja tuhoutunut, jos olisin siihen koskettanut. Entä sitten?
Olla kaikkivoipa, ehdottomasti kaikkivoipa. Mutta mitä tuli tehdä? Voidakseen toimia täytyy valita. Mutta kuinka olisinkaan voinut valita taipumusteni äärettömästä joukosta? Sen, joka valitsee, tulee asettaa jotakin etusijalle, rakastaa toista enemmän kuin toista, pitää mielessään jotakin tarkoitusperää, mitä tahansa, tuntea uskovassa sydämessään ihanteen polttoa. Silloin olisin voinut kumota, mitä halveksin, ja saattaa voitolle sen, mitä rakastin, olisin voinut suunnata olioiden virran kohti omaa päämäärääni, olisin voinut muovata konkreettisuuden tottelevaan saveen oman ihanteeni kuvan.
Mutta minulla ei ollut mitään tuosta kaikesta: ei kiintymyksiä, ei tarkoitusperiä eikä unelmia. Ainoana rakkautenani oli mahdin rakkaus; se oli ainoa tarkoitusperäni ja äärimmäinen unelmani. Mutta entä sitten, kun mahti olisi saavutettu? Minä olin tyhjä — tunsin itseni kauhistavan tyhjäksi niinkuin lätäkkö, joka näyttää syvyyden kuilulta vain senvuoksi, että siihen kuvastuu kaukainen, pohjaton taivas.
Mitä on tehtävä? Vastaus on vaikea jo hieman hieman keskinkertaista paremmalle ihmiselle, jota joka puolelta rajoittavat mahdottomuuden ja voimattomuuden aidat. Hän tietää, että täytyy luopua toista samoinkuin toistakin tietä kulkemasta: se ura, joka jää jäljelle, on lyhyempi, mutta turvallisempi. Mutta sille, joka ei millään taholla kohtaa muureja eikä esteitä, joka on teoreettisesti vapaa, teoreettisesti kaikkivoipa, on toimintaa koskeva kysymys tuhat kertaa arvoituksellisempi ja uhkaavampi.
Mitä on tehtävä? Voimieni harjoittamisen kannalta voi olla yhdentekevää, tekipä niin tai näin. Sen silmissä, joka liian korkealle kohonneena ei enää ole osallisena inhimillisissä harrastuksissa, kiintymyksissä ja totuuksissa, kaikki esiintyy samassa tasossa. Jonkin kansan hävittäminen tai uuden lajin luominen merkitsee yhtä paljon. Onnettomien onnellistaminen ja elämästä nauttivan syökseminen onnettomuuden kauhuihin näyttää niistä korkeuksista samalta asialta. Oikea ja väärä, ylhäällä ja alhaalla oleminen muuttuu merkityksettömäksi. Ne ovat tuskin ehtineet kasvaa inhimillistä määrää suuremmiksi, kun niiden eri arvot sulautuvat toisiinsa ja häipyvät olemattomiin. Kaikkien inhimillisten tunneliikuntojen vaikuttimena on voimattomuus — ja tuskin olet voittanut itsellesi täyden mahdin, kun jo menetät ihmisenkaltaisuutesi ja kasvat yli-ihmiseksi, samalla kumminkin muuttuen tunteettomaksi, kuolleeksi; sinussa ei ole enää ponninta, ei tahtoa eikä suuntaa. Kaikki on yhdenarvoista: linnunpesä ja kaupunki, hiekkajyvänen ja niemimaa, hölmö ja nero ovat yhtä huomattavia ja naurettavia ilmiöitä. Kuinkapa voisikaan jokin todellisuuden osa olla minulle toista merkittävämpi, kun kaikki on minun, on minun käytettävissäni, tottelee minua?
Suuri osa sitä nautintoa, jota ihminen tuntee onnistuessaan jotakin suorittamaan — muovaamaan, hankkimaan omakseen jotakin — johtuu siitä voimanponnistuksesta, jonka työ on vaatinut. »Olenpa aika mies! Onpa minussa voimaa! Joku toinen ei varmaankaan olisi saavuttanut sitä, mikä on minulle onnistunut!» Ja vaikka siten suurin vaivoin hankittu esine onkin aivan joutava lelu — nainen, talo, maineen riepu — se sittenkin tuntuu meistä joltakin erinomaisen arvokkaalta, se tuntuu meidän voittoisan hikoilemisemme suloiselta palkinnolta. Mutta jos vaikutusvoima on saavutettavissa ilman vaivaa, jos tarvitsee vain hieman tahtoansa jännittää, kuiskata käskyn, silmäripsiänsä liikahduttaa, jotta oliot välittömästi ja rajattomasti sinua tottelevat, niin kuinka käykään silloin nautintosi, missä onkaan silloin voiton suoma onni?
Ehkäpä — niin ajattelen — on ollut minulle suureksi onneksi, etten kyennyt jumalallistamaan itseäni käyttämällä suunnittelemaani aineellista ja sokeata menetelmää. Olisin vain tehnyt itseni entistä onnettomammaksi. Ja onhan mahdollista, että olisin tyytynyt siihen tietoon, että kykenisin tekemään, mitä tahdoin — ja olisin juuri senvuoksi ollut mitään tekemättä. Olisin jäänyt iankaikkisesti liikkumattomaksi — liiallisen kyvyllisyyden kyvyttömäksi saattamana. Ja olisin ajatellut epätoivoisin kaipauksin odotusaikani vaikeita päiviä, jolloin vielä jotakin tahdoin, valitsin ja tavoittelin.
Mutta ovatko kaikki nämä selittelyt mitään muuta kuin suuren epäonnistumisen jälkeen tapahtuvia lohdutteluja? Voi sinua, kelvotonta Aatamia, joka karkotettiin pois, ennenkuin ehdit astua sisään ristikkoportista: tahdotko riistää tuoksun ja maun niiltä hedelmiltäkin, joihin et saanut hampaitasi iskeä?