XXXV
OLENKO TYLSÄMIELINEN?
Koko elämäni perustuksena on tämä usko: että olen nerokas ihminen. Mutta entäpä, jos erehdyn, jos olenkin eräs niistä sokeista, jotka luulevat muistumia korkeiksi mieleenjohdatuksiksi ja toivelmia teoiksi, sanalla sanoen; jos olenkin tylsämielinen? Mitäpä siinä olisi ihmettelemistä. Onhan sattunut jo monet kerrat, että joku hölmö kuvittelee olevansa sankari, että joku kynäilijä luulee itseään runoilijaksi ja joku idiootti pukeutuu suurmiehen vaatteisiin. Eikö olekin mahdollista, tuhat kertaa mahdollista, että olen vain kylmäverinen kirjatoukka, joka silloin tällöin lämmittelee vieraiden liesien ääressä, lainaa henkevyyttä toisilta, henkeviltä, ja on luullut kunnianhimoisen sielun hyminöitä johtuviksi lähteensuonesta, joka on valmis solisten puhkeamaan ilmi virvoittamaan maata ja kuvastelemaan taivaankantta? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä tavallisemmalta, todennäköisemmältä ja luonnollisemmalta se minusta tuntuu. Kuka minut oikeuttaa luottamaan itseeni ja nerokkuuteeni? Niinhän olen tehnyt? Mutta entäpä, jos ensimmäisenä itse sen kiellän ja sitä halveksin? Kaikkien maiden kirjallisia pesuvesiä, ystävättömän salasyntisen yöllisiä vuodatuksia, älyllisiä taidonnäytteitä… Ei enempää, ei parempaa!
Koko nerouttani koskeva usko nojautuu pitkään ja turhaan kumoavan ja voitokkaan inspirationpuuskan odottamiseen, alinomaiseen levottomuuteeni, jota ei mikään miellytä, vaan kaikki inhottaa, kaikki, lukuunottamatta erästä taivaallista ja platonista maailmaa, jonka luulen joskus vilahdukselta näkeväni todellisen maailman pilviverhojen takaa, se nojautuu niihin kirkastuneisiin tuokioihin, jotka kohta häipyvät pois, heikkoihin lyyrillisiin mielenliikkeisiin, niihin hyviksi lausumiksi muutettuihin kuvasarjoihin, jotka näen mielessäni, kun ajattelen ajatustani tarkkaamatta iltaisin, kulkiessani yli siltojeni, virran ja taivaan välillä, jotka ovat pelkkää valojen värinää.
Mutta mitä tämä todistaa? Tyytymättömyys on usein kaikkein kalvetustautisimman heikkouden veruke. Kunnianhimo on ylen tavallinen kaikkein köyhimmissäkin sieluissa! Ja kaikista noista pienistä haaveen puuskista ei kumminkaan koidu sitä hirmumyrskyn kaltaista vihuria, joka puhdistaa maailman ja kohottaa ihmiset kohti enkeleitä ja tähtiä; kaikki nuo hajanaiset vaikutelmat, kaikki nuo erilliset ja erilaatuiset pikku aatteet, kaikki nuo ohuet suihkut, jotka kohta valahtavat takaisin, kaikki nuo lyhytikäiset aloitteet, nuo pienet onnelliset ilmaukset, jotka eivät kykene milloinkaan järjestymään, elimöitymään, elämään yhdessä ja sulautumaan eläväksi mestariteokseksi, rikkaaksi ja täydelliseksi luomukseksi, kaikki tuo ei hyödyttänyt eikä merkinnyt mitään. Aivan toiset ovat vaatimukset, jos mieli sinutella valtavia luovia henkiä ja nousta torniin tai vuorelle sylkemään tai itkemään itserakkaiden ylvästelijöiden juhlakulkuetta. Pakenevat kipinät, virvatulet, petolliset hohtelut, himmeät kimaltelut, kaukaiset kajasteet, kipinät, jotka syttyvät ja sammuvat, eivät ole itse liekki — ne ovat vain lupauksia, houkutuksia, imartelevia toiveita, turhamaisuuden alinomaisia syöttejä, ne ovat kirotun hedelmättömän hivuttava lohdutus, keskenmenon tuskallista kiemurtelua. Toivot ovat turhia. Olisi parempi, jos ei mitään tuollaistakaan olisi olemassa. Nuo voimattoman nerokkuuden puuskat ovat keskinkertaisuuden häpeällisenä ja kiduttavana merkkinä — ne ilmaisevat keskinkertaista ihmistä, joka ei ole täydellinen elukka eikä ylevä nero, ei mykkänä elelevää kasvia eikä kiihkeästi luovaa sielua — ei jähmeätä ainemöhkälettä eikä kansan edellä kulkevaa tulipatsasta. Minä olen keskinkertainen, viheliäinen keskinkertainen, jota vihaan koko olemukseni voimalla; olen olento, joka ei ole enää mikään, kun verenkierto lakkaa ja keuhkot täyttyvät viimeisen kerran. Minä kenties olin jotakin, menneinä aikoina, jonakin hetkenä, minä kenties tuhlasin kaiken osakseni tulleen nerouden yhtenä ainoana yönä, yhden ainoan erän aikana pelissä, jota en vallitse. Ja nyt olen kuin heprealainen, joka on maistanut luvatun maan rypäleitä kiireellisenä korjuupäivänä ja jää sitten yksin ja polttavin suin keskelle hiekka-aavikkoa — olen kuin taivaan ja maan välillä riippuva, liian painava voidakseni kohota tähtiin saakka ja liian kevyt ryömiäkseni loassa. Kulttuurin jättämät kerrostumat, runouden muistumat, parveilevat ajatukset tekevät minusta ihmisen, joka ei sovellu käytännöllisen ja konemaisen ihmisen jähmeään elämään, mutta eivät riitä tekemään minua kyllin arvokkaaksi, jotta voisin esiintyä sielujen valtiaana. Kunpa en olisi milloinkaan, loitoltakaan, tuokionkaan aikaa, kokenut luovan työn kiduttavaa riemua! Tai kunpa olisin syntynyt itsetiedottomaksi leppoisaksi hölmöksi, vaatimattomaksi, tunnontuskista vapaaksi vähämieliseksi, kiltiksi, nöyräksi idiootiksi, ja olisin vakavasti sellaisena pysynyt! Mutta niin ei käynyt. Minä tiedän olevani tylsämielinen, tunnen olevani idiootti, ja se kohottaa minut täydellisiä ja tyytyväisiä idiootteja korkeammalle. Olen juuri sen verran korkeammalla, että käsitän olevani liian vähän korkeammalla, siinä kaikki. Tylsyyteni kenties syvenee vuosien varrella, ja minä pääsen rauhallisempaan, joskaan en onnellisempaan oloon. Ja toivoni on, että muutun puuksi tai kiveksi ja löydän vihdoin levon kaikkeuden autuaassa tajuttomuudessa.
XXXVI
… JA TIETÄMÄTÖN?
Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä, olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi kaikkeen, mitä eteeni sattuu.
On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja, olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten, on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.
Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii sieltä täältä kirjastoista.