VELKANI
Mutta Jumala ei tahdo puhua minun suullani: minä en kirjoita mitään pyhää kirjaa. Ja paholainen, jota huvittaa kirjallisuus, tempaa minut kerallansa kauhujen kadotukseen.
Mutta minä pelkään kovin, että joku toinen puhuu minun suullani. En vielä tunne itseäni. Olen tutkistellut itseäni niin uutterasti, että sieluni nyt on jaettu ja paloiteltu, vailla elämää, kaikki säikeet paljastettuina ja sikin sokin, niinkuin anatomisessa taulusarjassa. En tunne itseäni. En tunne omaa ääntäni. Puhuessani en tiedä, johtuvatko sanat tosiaankin minusta itsestäni, vai onko selkäni takana kenties joku ilkeä suloinen kuiskaaja.
Minä tunnen olevani velallinen. Kaikki ihmiset ovat velallisia, mutta ylen harvat tunnustavat velkansa ja useimmat eivät ajattelekaan niitä maksaa. Inhimillisen hengen historia on täynnä protestoituja vekseleitä. Me syömme vanhuksemme, niinkuin Tyynen valtameren saarten villit asujaimet, emmekä aina kykene heitä sulattamaan. Omaksemme me kuitenkin aina tunnustamme sellaista ateriaa seuraavat oksennukset.
Minä tunnen olevani äärettömässä velassa. Voin sanoa Paavalin kanssa: »Minä olen velkaa kreikkalaisille ja roomalaisille, heprealaisille ja pakanoille.» Voisin lisätä luetteloon vielä puoli tusinaa kansakuntien nimiä saamatta sittenkään kaikkia mainituiksi. Olen kuin kulta-ajan ihmiset: en erota sinun omaasi omastani. En ole varastanut nimenomaan aikoen varastaa. Plagiaatit eivät minua miellytä: niitä voivat viljellä vain kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat. Mutta olen hengittänyt, olen imenyt itseeni, olen pureksinut ja sulattanut kaikki, mitä on käsiini sattunut, ja nyt en enää kykene omaisuuksia toisistaan erottamaan. Olen toisten teoriain läpäisemä, kirjojen täyttämä, artikkelien kyllästämä, sanojen ja kuvien paisuttama. Olen kulttuurin ja toisten ihmisten tuote, minä, joka tahdon olla nero ja oma itseni.
Tämä epämääräisyys minua kiduttaa: tahtoisin tietää, mikä oikeastaan olen, mikä on persoonallinen osuuteni suorittamassani työssä. Tahtoisin lahjoittaa jotakin toisille heiltä ryöstettyäni; tahtoisin lisätä jotakin siihen sivistykseen, joka on minua ruokkinut. Tahtoisin löytää itseni: laskea kassan ja poistua omine pikku osuuksineni, vaikka se ei olisi kuin unssin painoinen. Minä painatan nimeni kirjojen kansiin; mutta tahtoisin tietää, mikä tosiaankin on omani, ja minkä olen vain toisilta vuokrannut. Minusta tuntuu kuin olisin kietoutunut toisiin siinä määrin, etten enää saa selvää omista jäsenistäni. Minä laulan kuorossa, ja minun ei onnistu erottaa oman ääneni sointia.
Olen kyllästynyt. Tämä yhteisyys kiusaa minua; varkautta koskeva epäilys ei suo minulle lepoa eikä rauhaa. En tahtoisi olla velassa kenellekään; mielelläni vapautuisin velvollisuudestani osoittaa kiitollisuutta saamamiehilleni. Tahdon olla minä, vain oma itseni, erikoinen, riippumaton, kahleeton, oman itseni ja omaisuuteni ainoa laillinen omistaja. Olen Robinson vailla saarta.
Mutta kun ryhdyn lukemaan, mitä olen kirjoittanut, pelkään aina joutuvani vieraille veräjille. Tuon sanan olen voinut ottaa joltakin vanhan ajan kirjailijalta, tuo kuva voi olla erään toisen muistuma, tuo aate voi olla vieraan teorian muunnos tai kehitelmä, tuo tyyppi voi olla jäljennetty jostakin lukemastani romaanista tai elävästä elämästä, tuon lauseparren olen voinut omaksua erään ystäväni kanssa keskustellessani. Menneiden ja olevaisten varjot kertyvät vaiheilleni, ja minä tahtoisin heittää kullekin kuuluvan saatavan vasten kasvoja asiaankuuluvia korkojakaan unohtamatta. Toisia eivät nämä asiat arveluta; ja minä kadehdin heitä.
En tahtoisi lainata mitään todellisuudestakaan; tahtoisin olla kuin hämähäkki, joka kehrää kaikki teoksensa langat omasta ruumiistaan. Mehiläistä minä vihaan; sen hunaja maistuu minusta varastetulta. Tahtoisin olla velassa ainoastaan itselleni enkä kenellekään muulle. Ei edes taivaan ja ihmiskasvojen ja metsän kasvien ja kaupungin talojen tulisi antaa minulle mitään. En voi kumminkaan tulla toimeen ilman niitä, vaikka häpeenkin havatessani ne itsessäni, teoksissani. Minusta tuntuu kuin en olisi ilman tuota taivasta, noita kasveja, tuota puuta ja taloa kyennyt mitään virkkamaan, ja tämä seikka saa mieleni apeaksi. Tahtoisin luoda henkeni ympärille tyhjyyden nähdäkseni mihin se kykenee, kun se jätetään oman onnensa nojaan. Se on mieletön toive, naurettava halu, mahdoton aie: hyvinhän sen tiedän! Mutta minä en voi kumota tuota tuonettani: minä, jos kukaan, olen velallisuuden vastustaja, aina mielettömyyteen asti. Ja pahin on vielä jäljellä: toisinaan minua kiduttaa sekin pelko, että se, mitä nimitän kyvykseni, on jotakin minulle kerrassaan vierasta ja päälle päätteeksi fyysillistä. Jos ajatukseni käy terävämmäksi, kun olen juonut kaksi kuppia kahvia, jos mielikuvani liittyvät toisiinsa helpommin, kun olen tyhjentänyt teekannun, jos ilahdun ja alan syytää suustani paradokseja, kun olen nauttinut muutamia laseja samppanjaa, jos tunnen itseni jalommaksi seisoessani vuorenhuipulla tuhannen metrin korkeudessa, jos kahvilamusiikki, sotilasfanfaari tai sinfoniantahti saa minut runollisemmaksi ja herättää minussa ajatuksia, mielikuvia ja lauseita, joita en olisi saanut milloinkaan syntymään hiljaisuudessa, niin mieleni täyttää typerä häpeäntunne, ja minut valtaa se kamala epäilys, etten ole muuta kuin aivokone, joka tuottaa, mitä siihen pistetään, joka tarvitsee polttoainesta ja rasvoja pysyäkseen käynnissä, ja etten minä itse ajattele ja haaveksi, vaan että kahvi, tee, viini, happi ja sävelet ajattelevat ja haaveksivat minussa. Se on kenties typerä pelko: onhan henkilöitä, jotka juovat ja kuulevat, mitä minä juon ja kuulen, silti tekemättä mitä minä teen. Mutta se ei asiaa muuta. Tuo tumma tai vaalea, jonka ruumiini ottaa vastaan, vaikuttaa minuun: ellen sitä saisi, en kirjoittaisi, mitä kirjoitan, enkä ajattelisi, mitä ajattelen. Nuo fyysilliset ja vieraat ainekset ovat haltioitumiseni tekijöitä, luovat osaltaan teoksiani, ja tämä seikka saa minut katkeran kiukun valtaan. Shakespearen velkamiehenä oleminen on jo riittävän sietämätöntä, mutta jos joutuu kiitollisuudenvelkaan portoricon ja sandomingon sekoitukselle tai ceylonteelle, niin se on jo liian nöyryyttävää.
En tiedä, joutuvatko muutkin ihmiset kärsimään tätä itsensä etsimisen onnetonta kidutusta. Kreikkalaisten »gnothi seauton» ja Ibsenin »ole oma itsesi» ärsyttävät minua sanomattomasti. Miten minun on meneteltävä tunteakseni itseni, kun en kykene löytämään itseäni tästä ihmisten paljoudesta, joka ahdistaa ja läpäisee minua joka taholta? Ja kuinka voin milloinkaan päästä olemaan oma itseni, ellen kykene itseäni tunnistamaan, ellen tiedä, mikä on persoonallisuuteni sisimpänä, jakamattomana keskuksena, sen viimeisenä pohjasakkana?