Minä en voi teitä moittia näinä armottoman vilpittömyyden hetkinä. Vika on itsessäni: olen liian lenseä voidakseni täysin sulautua teihin niinkuin rakastaja rakastettuun. Te havaitsette hymyssäni ivan, kädenpuristuksessani tuntuu vapiseva nyrkki. Ihmiskuntakin kuuluu väkivaltaisille, ja minä en ole osannut rakastaa enkä kurittaa teitä riittävästi.
Minussa on ainoastaan voimattomia aikeita, ja minun täytyy raadella itseäni voimatta oikeudenmukaisesti pyytää teiltä yhtäkään lohdutuksen sanaa. Olen kääpiömäinen Prometeus, jonka povea repii tunnontuskan korppikotka, koska hän ei ole osannut käyttää varastamaansa tulta muuhun kuin itsensä polttamiseen.
XXXVIII
HALTIOITUMINEN
Ah, jospa se yht'äkkiä kumpuaisi minussa ilmi, haltioitumisen valtava ja syvä virta, kuin kauan padottuna ja väkivalloin pidätettynä ollut suoni, jospa ajatukset syöksyisivät haaveellisina suihkuina taivaille ja kuvat, tunteet ja rakkaat, lopulliset sanat lankeisivat virkistävänä sateena sydämeeni, lohduttamaan, herättämään ja hellyttämään kaikkia ihmissydämiä! Ah, jospa sieluni yht'äkkiä syttyisi lieskaan, kuin sängen ja risukon peittämä pelto, kuin kuiva, tiheä metsä, ja jospa ajatukset valaisisivat taivasta kuin rikkoutuvat raketit, sanat hehkuisivat kuin todellinen tuli, aatteet sinkoaisivat kiitävän kynäni tiestä niinkuin kipinäsade värähtelevästä palavasta rungosta, ja minä saisin vihdoinkin valaista ja lämmittää kaikkia ihmissieluja! Miksi olisikaan kielletty minulta, juuri minulta, tuo ilo, onni ja armo, jota kiihkeästi odotan, toivon ja tahdon?
Ah, jospa kaikkien näiden kärsimättömän odotuksen ja hurjien avuksihuutamisten vuosien jälkeen nyt, näinä päivinä, vihdoinkin kumpuaisi esiin uusien sanojen lähde, tuntuisi uuden hyökyaallon huuhtelu, lakkaisin kirjoittamasta samoja vanhoja tarinoita, pujottelemasta nauhaan samoja vanhoja sanoja, vaeltelemasta vaivalloisesti väsyneiden ja paikattujen ajatusten uria, ja huulilleni kohoisi hyökynä odottamattomia totuuksia, ihmeellisiä kuvia, säveliä, sointuja ja kiihkeitä tunteita, joita ei kukaan ihminen ole milloinkaan keksinyt, löytänyt eikä kokenut! Monena, monena iltana olen kynttilän punertavassa ja häilyvässä valossa tai varjonsa peitossa valkoisena ja tasaisena palavan lampun hohteessa odotellut tuon taivaallisen hetken tuloa, niinkuin alinomaa pettyneet rakastajat keskiyön tullen odottelevat kaunoistansa, joka on vihdoin luvannut saapua. Silloin revin irti lehden toisensa jälkeen, ennenkuin suuret ja kiireesti piirretyt kirjaimeni olivat ehtineet ne kerrassaan täyttää, hieroin silmiäni käsilläni, kunnes aloin tuntea kipua, tuijottelin typerästi jotakin typerää esinettä, piirtelin puolinukuksissa hirviöiden ja partaisten ukkojen profiileja, revin uusia lehtiä ja kirosin itseäni, kunnes äkkiä hypähdin seisaalleni, heitin syrjään tuolin ja kynän ja viskauduin vuoteeseeni, jonne jäin makaamaan voimatta nukkua, voimatta nähdä unta, voimatta unohtaa.
Niin kävi satoja ja tuhansia kertoja: henki pysyi yhä jäykkänä ja jähmeänä, sielu aina kylmänä ja kuolleena, paperi aina valkoisena, kunnia ja maine aina etäisenä. Nero ei ilmaantunut, mikään kaiku ei vastannut, minkäänlaista haltioitumista ei syntynyt: pimeyttä, äänettömyyttä, kidutusta.
Mitä kaikkea olisinkaan uhrannut ja mitä uhraisinkaan vielä nyt, jos heräisin edes hetkiseksi ja järkkyisin perinpohjin, jos yht'äkkiä saisin ottaa vastaan jumalaisen ilmestyksen salaisen sanelun!
Yhdentekevää, haltioittiko minua Jumala vaiko pahahenki, kunhan vain joku minua suurempi, minua terveempi, minua näkevämpi ja mielettömämpi olento puhuu suullani, kirjoittaa kädelläni ja ajattelee ajatuksillani.