Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat, jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat, ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?

Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa, minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.

Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy, niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä unohtaa, vaan muistaa ja luvata.

XLI

HIEMAN VARMUUTTA

Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko, yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä etsin, jos on olemassa joku, joka on varma, joka tietää, joka elää ja liikkuu todessa, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minulta totuudestansa mitä tahtoo, miten tahtoo.

Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta, en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta: sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle elämäni jotakin merkitsee.

Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle. Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.

Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja loppumaton ei.

Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän eläimellisistä väreistä… Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli: ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin: pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.