Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä, kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.
Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja, jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan, ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja, ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.
Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta, joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan, on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.
Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.
Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin. Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.
Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista? En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle hieman rauhaansa.
Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista, lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.
Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä, järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa, täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.
Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.