TOIVON PAHAA!
Sattuu hetkiä, joina minusta tuntuu kuin voisin hyvin, joina tunnen itseni onnelliseksi, jolloin olen riittävässä määrin halpamaisen uskalias unohtaakseni elämäni koko viheliäisyyden ja tuskan ja aivan hiljaa, vähitellen, teeskennellen vajoan mukavuuteen, tottumuksiin, siihen hyvinvoipaan, turpeaan ja levolliseen elämään, jota elätte kaikki te, oi vihatut kumppanini. Se on häpeällistä, ja minua värisyttää sitä tunnustaessani.
Minä en ole luotu iloitsemaan, minun ei tule etsiä nautintoa — voi minua, jos vaivun onnen lämpöiseen ja nukuttavaan syliin! Jos tahdon olla uskollinen sieluni syvimmälle laille — sille valalle, jonka vannoin syntyessäni toisen kerran — sille sopimukselle, jonka tein elämän ja kuoleman kanssa, en saa suostua yleisen ja jokapäiväisen hyvinvoinnin höystetyn appeen veltostutettavaksi ja herpaistavaksi.
Elämässäni on jo liian paljon säännöllisyyttä, liian paljon rauhaa ja tyventä. Ihmisten pojilla ei ole, mihin päänsä kallistaa, mutta minulla on viisihuoneinen asumus vanhassa palatsissa, aivan lähellä ainaviheriöiviä puutarhoja, sinne paistaa aurinko ja siellä on mukavia sänkyjä maatakseni, leveitä nojatuoleja istuakseni, syviä lautasia syödäkseni. Minä olen köyhä, mutta minulta ei puutu mitään. Joka päivä höyryilee liemi pöydässäni, ja hyvin käristetty leipä narskuu hampaissani. Onhan maailmassa hieman hymyä senkin varalle, joka tahtoi lähteä pois niinkuin kirottu poika.
Elämäni on nyt kaikin puolin järjestetty ja säännöllinen. Minä menen aikaisin makuulle, nukun aamunkoittoon asti, vatsani sulattaa ruokaa, ystäväni suhtautuvat minuun suopeasti, naiset pyrkivät puheilleni, pienet ja suuret nostavat hattuansa, kun kuljen ohi. Kaikki käy hyvin — mitään ei puutu. Kaikki käy hyvin ja mitään ei puutu sen mielestä, joka näkee ainoastaan pinnan ja arvostelee toisia itsensä nojalla. Mutta enhän ole tullut maailmaan tätä varten, enhän ole tämän tähden suostunut elämään, enhän ole tämän vuoksi kiduttanut ja piiskannut sieluani kahdenkymmenen vuoden aikana niinkuin mielipuoli munkki hartioitansa ja rintaansa. Olen jäänyt maailmaan, koska se on kaameampi kuin tyhjyys, olen suostunut elämään, koska elämä on kuolemaa kiduttavampi, olen puhkonut, nylkenyt ja raadellut itseäni vain senvuoksi, että tuskasta koituu totuutta, vain senvuoksi, että sielun sikiöt ovat kärsimyksen lapsia; onhan kaikki musiikki vain mielen apeutta, ja yksin epätoivon pohjalla on se nautinto, joka ei milloinkaan inhota.
En tahdo olla tyytyväinen, tyyni, onnellinen enkä rikaskaan. Kutsun kannettavakseni kaikki onnettomuudet, rukoilen lukemattomia kovia kohtaloita elämäni tielle. Kalvakoon tauti minua, kunnes hampaani kalisevat, tyhjentäköön köyhyys kotini, pettäköön minut rakkaus, hylätkööt ystävät minut, maan matoset minua kuolatkoot, taistelkoot kuume ja hulluus aivoistani, vainotkoot minua viholliset iskien iskun toisensa jälkeen, kuolkoot ne ainoat, joita rakastan, viereeni yht'äkkiä, kertaakaan huokaisematta… Kohdatkoon minua maailman koko tuska: ainoastaan siten käy ilmi, olenko ihminen vai riepu, pitääkö minua yllä sielu vai pelkkä luuranko. Hiukset harmaantuvat, posket kurtistuvat, otsaan ilmestyy syviä vakoja, ja kyynelet vuotavat. Mutta mitäpä tuosta? Ainoastaan epätoivon yksinäisyydessä kasvavat ne kukat, joita minä etsin — kasvavat ne kukat, jotka eivät milloinkaan lakastu eivätkä milloinkaan nuokahda, vaan tuoksuvat ja elävät iät kaiket.
XLIII
RUUMIIN LOPPU
Ei ainoastaan sielu ole uupunut; ruumiskin on vahingoittunut ja kulkee kohti loppuansa. Minä olen liian kauan huudellut »henki, henki!» ollenkaan ajattelematta ruumista, jota olen pitänyt liikkeessä niinkuin vikuria hevosta kannukseniskuin ja ohjaksista nykimällä. Toivoin voivani sen kesyttää, uskoin voittavani, valloittavani sen sielun taholta, ottavani sen haltuuni huolimatta siihen vilkaistakaan, ja nyt se kostaa minulle: minä tunnen, että loppu lähestyy ja että tämä vähän lihan peittämä luuteline alkaa hajota — muuttua mullaksi mullan alle.
Ennen kaikkea silmät. Olen tärvellyt niitä poikaiältäni asti lukemalla yksinäisen kynttilän tai vakavammin, mutta sitäkin himmeämmin loistavan öljylampun valossa, joka melkein säännöllisesti ja verkalleen sammui keskiyön tullen jättäen minut pilkkopimeään ja hengittelemään kamalaa löyhkää lampunsydämen savutessa ja sen eräiden kuitujen yhä heikosti hehkuessa. Olen uhrannut ne talvisina päivinä, laiskoina hämyhetkinä (mikä kiusa lakata lukemasta sivua, joka pitää mielenkiintoasi vangittuna, ja nousta lämpimästä nojatuolista etsimään tulitikkuja!) vanhanaikaisten kirjastojen himmeissä saleissa — itsepintaisesti lukien, kunnes vain arvaamalla tunsin kirjaimet ja kirjoitin pikemmin tunnon kuin näön varassa viivattomalle paperille! Ja aamulla oli usein ensimmäinen sarastus tuskin ehtinyt ilmaantua ikkunaluukkuihin, kun jo jälleen tartuin kirjaan, josta oli täytynyt edellisenä iltana luopua, ja niin luin lukemistani, maaten yhä vuoteessani, kunnes lakanain animaalisen lämmön aiheuttama inhontunne ajoi minut ulos kolealle kadulle ja tavanomaisiin tehtäviin.