Yön niukassa punertavassa valossa ja aamun heikossa kelmeässä hämärteessä silmäni jännittyivät ylenmäärin: silmäterät laajenivat luonnottomasti, ja silmäluomet tulehtuivat. Niissä tuntui sitten kipu pitkin päivää, ja kyyneliä valui poskilleni. En tuosta huolinut, mutta nyt on jo monta vuotta kulunut siitä, kun vielä kykenin erottamaan vuorenharjan yläpuolella näkyviä muotoja, ja minä kuljen ystävän ja tuttavan ohi muutaman askelen etäisyydessä häntä tuntematta. En niitä näe: näen ainoastaan likeltä ja mykevien lasien avulla. Maailma on menettänyt silmissäni kirkkaimmat värinsä ja selvät, täsmälliset ääriviivansa. Minä näen nyt kaikki epämääräisesti, kuin kevyen, mutta kaikkialla ilmenevän ja alinomaisen sumun peitossa. Etäältä nähtyinä ja iltaisin kaikki hahmot hämmentyvät silmissäni: viittaansa verhoutunut mies voi näyttää minusta naiselta, pieni tyyni liekki pitkältä punaiselta valojuovalta, virtaa alaspäin liukuva venhe tummalta täplältä virran pinnassa. Kasvot ovat valkeita läikkiä, ikkunat tummia pilkkuja talojen seinissä, puut kohoavat mustina taajoina täplinä varjojen keskeltä, ja taivaan kannella tuikkii minulle vain kolme neljä ensimmäisen suuruusluokan tähteä.
Ja kunpa asia edes pysyisi sillänsä! Mutta minä pelkään tulevani sokeaksi. Pelkään näkeväni päivä päivältä yhä vähemmän — kunnes vihdoin en näe mitään! Kuvittelen kauhistuneena, millaiseksi elämäni silloin muuttuu. Minulla ei ole mitään muuta voimaa kuin älyni, ei muita ystäviä kuin vainajat, ei muuta nautintoa kuin kirjat. Silloin en voisi enää lukea! En voisi enää nähdä noita kauniita kirjakkeita, antikvaa, elzeviriä, kursiivia, jotka ovat tuottaneet minulle paljon iloa, jotka ovat minulle opettaneet kaikki, mitä tiedän, jotka ovat kertoneet toisille, mitä minussa on vähimmin kehnoa. Minun täytyisi turvautua toisten armoon, lukea vieraitten silmien avulla, tyytyä heidän ehdonvaltaansa, kärsivällisyyteensä ja sääliinsä. Ja ympärilläni olisi pimeys — kaikkialla! Mustaa ja pimeätä joka puolella — ikuisesti! Minä yksin ajatuksineni pimeässä, aina kuolemaan asti. En voi sitä varmasti uskoa, vaikka toisinaan ajattelenkin sitä niinkuin varmaa, jo päätettyä asiaa — ikäänkuin olisi vain kysymyksessä aika, päivät tai vuodet. Minä koetan elää ennakolta tuota aavistamaani onnettomuuden elämää: toisinaan, kun katu on tyhjä, suljen silmäni ja astelen eteenpäin — epäröin, en kulje suoraan; kupeeni tuntuu hipovan talon ulkonemaa tai laastitusta ja jalkani katukivitystä, joka kaikuu askelteni alla. Osaisinko kulkea kotiin? Yht'äkkiä kuulen hälyä: tulevat rattaat tai joku jalankulkija. Avaan silmäni: maailma ei ole vielä menetetty. Minä näen vielä hieman: olen pelastettu! Sitten suljen jälleen silmäni, kuljen pimeässä ja iloisena eteenpäin ja saavun perille.
Mutta ei auta: minä tulen varmaan sokeaksi, tunnen sen. Avaruus on jo rikkoutunut, auttamattomasti, eräissä kohdin. Pieniä tummia pilkkuja häilyy ja kiertelee silmissäni, eikä ole olemassa sellaisia silmälaseja, jotka saisivat ne häviämään. Kun ne kerran avartuvat ja sulautuvat toisiinsa, niin minulta häipyy auringon ja värien suurenmoinen maailma sokeuden mustan ja auttamattoman esiripun taakse — ja kaikki on lopussa.
Ellen kuole sokeana, kuolen halvaukseen: hermonikin ovat hunningolla, ja aivoni eivät ole terveet. Tunnen jo joitakin aikoja pahoja oireita: toista jalkaa särkee ja se on turta, sormet värähtelevät tahtomattani, päässä tuntuu kirpeitä pistoksia. Toisinaan on kuin jotakin sulaisi pääkuoren alla. Jos aion ajatella, niin kaikki sekaantuu ja hämärtyy, kaikki esineet näyttävät kiitävän pois pyörryttävän nopeasti, vaikka pysyvätkin paikoillaan edessäni, ajatukset häviävät yht'äkkiä minun onnistumatta niitä palauttaa, ja jokin typerä sana, jokin mitätön mielikuva nousee ja juurtuu tajuntaan kieltäytyen painumasta takaisin tajuttomuuden pimeyteen. Ilma painaa ja puristaa minua, ikäänkuin minun täytyisi kannattaa taivaankantta, ja mielessäni on tyhjyys ja tuska, ja minä en kykene ajattelemaan, en voi tehdä työtä, en tahdo enää mitään tietää. Suunnaton joutilaan uupumus, henkinen ruokahalun puute, niinkuin ainakin henkilössä, joka on juonut kaikki ja kaikki oksentanut, viha, joka kohdistuu kaikkiin mielikuviin ja kaikkiin kasvoihin ja tekee minut halveksittavaksi ja surkuteltavaksi omissa silmissäni.
Minä olen pyörtynyt useita kertoja — kotona ja muualla. Ja sitten pitkiä tylsän toipumisen, pakollisen levon, sanomattoman nöyryytyksen, voimattoman raivon ja hapuilevien ponnistusten päiviä. Mikään ei kykene minua galvanoimaan: ei kahvi, ei tee, ei viini, eivät ystävien miellyttävät puheet eivätkä naisen hyväilyt. Inho täyttää mieleni, ja tyhjyys tukehduttaa minut, ja ainoana toivonani on yö, vuode ja sikeä, pitkä, eläimellinen uni, jota kestää aina valoisaan päivään asti.
Tavan takaa sattuu täydellisen menehtymisen tuokioita, oikkuja, häiriöitä, päähänpiintymiä ja mikä kauheinta: sellaista hämmennystä, painostusta, ahdistusta, joka ei ole vain pään kipua, vaan myöskin sielun sairautta, henkistä verettömyyttä, vihatun ja välttämättömän levon aiheuttamaa mykkää häpeäntunnetta. Toisinaan minusta tuntuu, etten kykene vallitsemaan ajatustani enkä järjettömien mielteiden, mahdottomien kuvien, katkelmien ja lauseiden kiivasta karkeloa, joka tempaa minut mukaansa ja saa minut unohtamaan itseni omien luomuksieni sekamelskassa — syttyvien ja sammuvien valonvälkkeiden kiitäessä ohi pimeyden merellä — ja jälkeenpäin minut valtaa autio uupumus niinkuin ihmisen, jolla ei ole enää mitään tekemistä oudoksi muuttuneessa maailmassa ja joka tahtoo vain syödä pyrkien turvautumaan pelastavaan lihalliseen terveyteen. Eräänä kauniina päivänä käännekohdasta ei enää suoriuduta onnellisesti — jokin ruumiinosa jää iäksi jäykäksi, aivot eivät enää toimi, eivät enää ajattele, eivät näe, mitä ovat ennen nähneet, eivät muista, mitä näkevät, eivät kykene enää tunkeutumaan toisten ajatuksiin, keräämään ja ilmaisemaan omia ajatuksiansa. Silloin on mielessä ainoastaan muutamien joutavien, yhteydestään temmattujen kuvien hidas kulkue, jotakin valkoista, valkaistuja muuripintoja, hohtelevia esiliinoja, taivas vailla kaikkia salaisuuksia ja koko tyyni meno maksavien hoidokkaiden asuttamassa kunnollisessa hourujenhuoneessa. Tai hurjia huutoja ja suunnattomia kauhuja, öitä täynnä aaveita ja kiljahduksia sielun ja huoneen pimeydessä? Tai kenties hiljainen ja tiedoton sammuminen, jossa ei käsitä mitään, ei ymmärrä mitään, ei tiedä mitään, ei mitään — ei edes käsitä, ettei käsitä… Ja sitten loppu…
ALLEGRETTO
Pitäkäämme pää pystyssä ja älkäämme jättäkö jälkeläistemme tehtäväksi mitään, minkä voimme itse suorittaa.
Goethe.