KUOLEMA
Mutta kuka on sanonut, että minun täytyy kuolla? Kuolla? Pitääkö siis minunkin yht'äkkiä lakata hengittämästä, näkemästä, liikkumasta ja kärsimästä? Pitääkö minun käydä samoinkuin kaikkien toisten? Samoinkuin kaikkien muiden? Kaikki ihmiset kuolevat. Parhaat kiitokseni: mutta onko tuo mielestänne tosiaankin pätevä syy? Kuolkoon vain, ken kuolla tahtoo: minä olen minä enkä kukaan muu.
Ei, pois se! Tässä täytyy olla jokin erehdys, jokin suunnaton väärinkäsitys. Mikä voisikaan olla syynä siihen, että minunkin täytyisi tuhoutua, typerästi, niinkuin kuka tahansa? Ettekö tiedä, että minussa on maailma kaikkinensa? Ettekö tiedä, että jos minä kuolen, ei ole enää olemassa sadetta, joka pirahdellen putoo lehvistöön, ei kaunista lämmintä aurinkoa, joka paahtaa ihoa, ei viheriän- ja valkoisenkirjavaa niittyä, jossa varjot aaltoilevat, kun tuuli kulkee sen yli, ei korkeata sinistä taivasta, ei levollista valkoista härkää, ei kultakehyksisiä jumalanäidin kuvia kirkkojen pimennoissa, ei hylkytyttöjen hurjia lauluja eikä niitä ihastuttavia koruja, jotka säihkyelevät näyteikkunassa illan kellervässä sähkövalossa?
Koko maailma kauneuksineen ja kauhuineen, aatteineen ja olioineen, koko maailma on tässä, on minussa, ja se tuhoutuisi, jos minä kuolisin.
Mitä? Pitäisikö minun samoinkuin toisten muuttua jäisen jähmeäksi ruumiiksi, löyhkääväksi raadoksi, matojen ruoaksi, kouralliseksi tomua, hyppyselliseksi liejua? Voisinko kuvitella itselleni sellaisen kohtalon? Onko mahdollista, että maailma kuolee kerallani? Onko oikein, että kaikki se, mitä on aivoissani ja sydämessäni, koko tuo ääretön ajatusten ja muistojen, kuvien ja surujen vilinä, tuomittaisiin seisahtumaan ja loppumaan iäksi? Kuinka voinkaan kuvitella, että maailma säilyisi ennallansa, kun en voi sitä ajatella muuten kuin omalla ajatuksellani?
Poistukaa siis, kaikki te kavalat ja ilkeät petturit, te kuolleita himoitsevat pedot! Minä en voi kuolla — en tahdo kuolla: minä en kuole milloinkaan.
Luuletteko kenties, että riipun kiinni elämässä senvuoksi, että olen varakas, onnellinen, tyytyväinen, että olen henkilö, jolta ei puutu elämänmukavuuksia eikä rahoja. En unessakaan! Minä olen maailman onnettomin ja viheliäisin olento: minulla ei ole rakkautta, ei rikkautta eikä ystäviä; en ole kaunis enkä voimakas. Minä olen maistanut vain vähän iloja maailmassa, harvoin olen nauttinut, olen usein itkenyt ja melkein alinomaa kärsinyt. Mutta sittenkään en tahdo kuolla. En missään tapauksessa: tahdon elää vielä, elää ikuisesti.
Suotta sinä, sielunpaimen, minulle lupailet uutta elämää toisissa maailmoissa: kauniimpaa, tyynempää, valoisampaa elämää. Minä en usko puheitasi. En tiedä mitään sinun maailmoistasi, en tahdo kuulla sinun autuudestasi. Minä tunnen tämän maailman, tämän maan, tämän ruman, rauhattoman ja pimeän elämän, ja juuri sitä minä toivoelen, kaipaan ja vaadin itselleni. Minä tahdon nimenomaan tätä elämääni sellaisenaan, onnettomana, tyytymättömänä, apeana, alakuloisena — nimenomaan tätä tuskallista elämääni.
Näkyköön minulle taivas vain ikkunanpuolikkaasta, kunhan saan kuulla linnun laulavan keväisenä aamuna, kunhan saan nähdä lapsen ja naisen hymyilevän, kunhan saan kirjoittaa pari sanaa niille, jotka ovat minulle hyvänsuovat, kunhan saan katsella puun väräjävää varjoa elokuisen kuutamon valaisemassa seinämuurissa.