NIMENOMAAN SIITÄ SYYSTÄ
Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset) samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet). Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.
Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä, naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää, ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään, jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa, näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu, laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.
Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla. Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen, ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.
Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa; keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä, on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella, käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä? Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään, mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia ei tahdo kuolla.
Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.
Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi, suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.
Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä. Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia, joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä nimenä on ei mikään.
Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti. En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys, pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan, ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin, jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen alaston perspektiivi.
Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen tekemään, on oleva hyödytöntä, mutta nimenomaan sentähden minä tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava lopputulos, ja sittenkin, nimenomaan siitä syystä, minä olen ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.