Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa, taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon. Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen — mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan. Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.
Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän, tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.
Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan, ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan saavuttaa korvaustansa.
Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan, jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä, ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.
Yksinäinen, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille: Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.
Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat. Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen hyväksi, mikä on häviävä, tietäen, että se tulee häviämään, on ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin kaikkeudessa. Hän yksin on jalosukuinen kaikkien kaupustelijoiden keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.
Hän toimii vaatimatta kumminkaan ketään toimimaan hyväksensä, hän lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla. Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin, kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.
Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa ja keskinkertaisuutta.