Minä siis elän jälleen. Mutta yksin, kaamean yksinäisenä. Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän, joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat toisia, vapautumattomia varten.
Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen lähtöisin, tahdoinpa tai en.
Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.
Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin. Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut. Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina, tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.
Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla tahansa.
Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa, toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista. Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle: varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.
Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen, ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja noudattavat samaa lakia.
Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja, joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.
Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen, Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä sopusoinnussa.
Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä, missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.