Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon, henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi. Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja, vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä, honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.

Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri, että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon, vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni, oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.

Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut. Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani, kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin, Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat, joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni. Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.

Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat, Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.

Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta — kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita — luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista. Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.

Siten uudestaan rakentunut Toskana on minun Toskanani, mutta samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle, koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja paikasta, jossa olen syntynyt.

Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista kohtaloani.

XLVII

KUKA OLEN?

Mutta mikä on kohtaloni? Mikä oikeastaan olen?