Nyt, kun minulla on vain omat uudistuneet ja uudestaan hankitut voimani ja epätoivoinen hurmioni, en enää voi innostua vieraista ajatuksista enkä nojautua ulkoisiin haavekuviin. Kaikki jumalat, pyhät ja pakanalliset, aasialaiset ja eurooppalaiset, ovat minulta piiloutuneet. Edessäni ei ole enää yhtäkään jumalaa. Olen säälimättömän Ainoan tavoin asettanut asiani tyhjän pohjalle. Kaikkeus jakaantuu kahtia: minä — ja kaikki muu.
Nyt on sisimmän ytimeni luotava elämää kaikkeen, sen on elähdytettävä ja muunnettava kaikki ympärilläni, autettava minua sitä sietämään. Tässä viimeisessä ja ratkaisevassa taistelussa minulla ei voi olla liittolaisia. Jos kuolema astuu väliin eikä minua säästä, niin se merkitsee, että olen pelkkä riepu, hyödyttömyyden rajattomaan rikkaläjään heitettävä.
Me olemme niinmuodoin vastatusten, me kaksi, minä ja vihamieheni, kaikkeus. Minä olen vaivoin noussut jälleen jaloilleni, tuntien vielä kaikkialla kaatumisesta aiheutuvaa kipua, mutta olen yhtä suoraryhtinen kuin ennenkin, valmis heittämään haasteen ja sylkemään tuohon helvetin kehään, jossa lempeät Abelit armotta surmaavat jokaisen Kainin, joka ei suostu tottelemaan suvun kirjoittamattomia lakeja. Egoistin elämä on ankara, siinä ei ole ystävällisten seinien suojaa, ei suojaisten poukamien rauhaa, ei lämpimästi ojennettuja käsiä eikä sydämellisyyttä.
Mutta minä en etsi itselleni sauvoja tueksi, vaan lyömäaseeksi, ja kun tunnen itseni liian heikoksi, sulkeudun itseeni, en vuodata helliä kyyneliä niiden nähden, joita halveksin ja jotka halveksivat minua, vaan nautin mieluummin siitä, että saan omassa persoonassani häväistä koko ihmissukua. Heikontava rakkaudellisuus menköön hiiteen sekin!
Kuka siis olenkaan? Mikä on omin pääomani, jota en ole keneltäkään perinyt enkä ryöstänyt, vaan jonka olen kolikko kolikolta itselleni ansainnut kokemuksen työpajoissa, se, joka on nyt minun ainoa aarteeni, vähäinen mahtini — sanalla sanoen minun todellinen minäni?
Monet ovat yrittäneet minua määritellä, kuvailla, rajoittaa — ystävät ja viholliset. Minä olen kuunnellut, vaiennut, hymyillyt. Saavuttuani keskelle minulle suotua elämäntaivalta ja kestettyäni muutamia koettelemuksia ja yksinäisyyden pitkän karanteenin uskon tuntevani itseni paremmin kuin muut.
Minä en ole toiminnan mies enkä filosofi. Historia huvittaa minua, mutta minusta ei tule milloinkaan ministeriä; teoriat houkuttelevat minua, mutta minä en rakenna itselleni milloinkaan järjestelmää. En ole kauppias enkä pyhimys. Haluan saada rahoja ollakseni vapaa, mutta minulla ei ole uskallusta luopua kaikesta muusta ryhtyäkseni vain ansaitsemaan rahaa, maksoi mitä maksoi; kadehdin suuria maailmasta-luopujia, mutta en usko jumaliin enkä paratiiseihin. Minussa on ainoastaan kaksi asennetta, jotka saattavat herättää toisten mielenkiintoa — kaiken terveyden ja sairauden, poroporvarillisuuden ja pahuuden sekavassa vyyhdissä, joka herättää vain omaa mielenkiintoani.
Minä olen — sanoakseni asian kahdella sanalla — runoilija ja hävittäjä, haaveilija ja epäilijä, lyyrikko ja kyynikko. Kävisi liian pitkäksi kuvaella, kuinka nuo kaksi erilaista luontumaa voivat viihtyä rinnatusten. Mutta sellainen on sieluni tosiaankin pohjaltansa.
Minä olen toisin hetkin liikatunteellinen raukka, joka joutuu liikutuksen valtaan kuullessaan öisellä kävelyretkellä suljettujen kaihtimien takaa kidutetusta pianosta kaikuvan wieninvalssin yksinkertaisen rytmin, olen lapsi, jonka sydämen täyttää hellyys, kun nähtävissä on hämyinen, yksitoikkoinen taivas, sumuisen harmaa, vailla yhtäkään lohduttavaa pilveä, mustaa tai valkoista, olen apeamielinen olento, jonka täyttää rakkaudentuntein joku tuntematon ukko, joku ystävä-vainaja, jokin taitettu kukka tai suljettu talo.
Toisinaan taas muutun Hobbesin sudeksi, jonka hampaiden täytyy saada purra ja repiä. Mikään ei ole minulle pyhää: ei edesmenneiden suuruus, eivät vuosisatojen vahvistamat maineet, eivät totuudet, joita tuhatvuotinen kokemus on lujittanut, ei lakien pyhyys, ei kodeksien pelottavuus, eivät moraaliset selviöt eivätkä syvimpien kiintymysten siteet. Minä tahdon kumota kaikki, kääntää ylösalaisin uskomukset, näyttää jokaisen upean julkisivun takana piilevän rumuuden, jokaisen tähden tummat pilkut, jokaisen suuruuden mitättömät perusteet, jokaisen palvotun laitoksen halpamaiset vaikuttimet, viisaiden sokeuden, moralistien kataluuden, kehnojen olemisenoikeuden, pahan suloisuuden, tyhjyyden valtavuuden. Tunnen nautintoa saadessani särkeä, kalvaa, haavoittaa, kohottaa huntuja, ryöstää ruumiita ja poistaa naamioita. Silloin en tunne pelkoa enkä häpeää, en kunnioita ketään, viihdyn sekamelskassa, nautin siitä, että saan hämmentää ja säikyttää, olla kehno ja näyttää kehnolta.