Mutta sellaisen ahnaan raivon jälkeen ilmaantuu jälleen haavemieli, joka rakentelee mahdottomia tarinoita, vääristelee todellisuutta, heijastelee mielikuvituksen mukavassa kuvastimessa kaikkein kehnoimpia vaistojansa ja kaikkein mielettömimpiä himojansa, muovaten luonnottoman suuriksi ne henkilöt, joita vihaa tai rakastaa, valiten itselleen lähtökohdan todellisuudesta, mutta kehitellen ja paisutellen sitä unessa.

Minua käyvät ahdistamaan muodottomat tarinat, eriskummalliset suunnitelmat, uskomattomat seikkailut, mielipuolet ja rikolliset, jotka eivät ole milloinkaan eläneet, mutta tahtoisivat elää minussa, teennäiset ja mahdottomat lemmenvaiheet ja oudot, uskomattomat kuolemankohtaukset. Minun on pakko rakentaa kerrassaan uusi maailma, joka herättää itsessäni hämmennystä ja levottomuutta niinä pitkinä väliaikoina, joina olen porvari ja realisti, kuten kaikki muutkin, maailma, johon sisältyy syvän totuuden katkelmia ja säteitä, mutta joka ei ole se elävä ja todellinen maailma, jonka me kaikki luulemme tuntevamme. Siinä maailmassa minä liikun ihan esteettömästi, annan luomuksilleni sellaiset kasvot kuin haluan, annan heidän puhua omalla tavallani, asetan heidän elämälleen tarkoitusperiä, joita kukaan ei itselleen aseta, ja sallin heidän kuolla äkkiä, vapaaehtoisesti, sellaisista syistä, jotka näyttäisivät todellisista ihmisistä naurettavilta.

Sanalla sanoen: minä olen yhä vieläkin ihminen, joka ei hyväksy maailmaa, ja tämä itsepintainen suhtautumiseni muodostaa ristiriitaisten sielujeni yhdyssiteen. Minä en tahdo hyväksyä maailmaa sellaisenaan, ja senvuoksi yritän joko muovata sitä uudelleen kuvittelun avulla tai muuttaa sitä toiseksi hävityksen tietä. Minä muovaan sen uudestaan taiteen avulla tai yritän kääntää sitä ylösalaisin teorian nojalla. Siinä on kaksi erilaista voimaa, mutta ne ovat yksimieliset ja suuntautuvat kohti samaa päämäärää.

Sellaisena kuin olen ja tulen vastaisuudessakin olemaan tunnen olevani minäkin luova ja hajottava voima, tunnen olevani määrätty arvo, tunnen omaavani oikeutuksen osan, tehtävän ihmisten maailmassa. Ainoastaan typerään elämäänsä tuomitut houkot voivat selittää olevansa tyytyväiset maailmaan. Se, joka koettaa sitä liikahduttaa, elähdyttää, sytyttää sitä lieskaan, uudistaa ja avartaa sitä, on oikeutettu vaatimaan — ei tunnustusta, josta minä vähät välitän nyt ja aina, vaan puhumisen ja olemisen vapautta. Jokainen ihminen kaipaa elääksensä sitä uskoa, ettei hän ole aivan hyödytön. Minä en pyydä enkä tahdo muuta tukea — mutta tuo vaivainen varmuus on minulle välttämätön, yhtä välttämätön kuin heikoillekin. Minä elän ja toimin tietoisena siitä, että koko elämäni ja työni on hukkuva tyhjyyteen, mutta tahdon toisten tietävän, että minulla on oikeus olla heidän joukossaan ja loukata heitä, koska teen sellaista, mikä voi olla heille hyödyksi.

Maailmassa, jossa kaikki ajattelevat ainoastaan syömistä ja rahan keräämistä, huvittelua ja vallan hankkimista, on välttämätöntä, että tavan takaa ilmaantuu joku, joka saa oliot näkymään kirkkaammassa valaistuksessa, opettaa ihmisiä näkemään erinomaisia asioita kaikkein tavallisimmissa, salaperäisyyttä jokapäiväisessä, kauneutta rikkatunkiossa. Siinä valtavan suuressa ja mahtavassa joukkiossa, jonka muodostavat mielipiteiden ja perintätapojen orjat, loismaiset ja rikkiviisaat saivartelijat, vanhoja tarinoita märehtivät saamamiehet, moralismin ja mystisismin vankiloiden vartijat, itsepintaiset papukaijat, jotka alinomaa kukertelevat vanhoja yhteiskunnallisia sääntöjä ja tavallisia latteuksia, tarvitaan yöllistä herättäjää, puhtaan älyn valvojaa, lujalihaksista kuokkijaa, halukasta polttajaa, joka hävittää vanhoja rakennelmia luodakseen sijaa valoisille toreille, jälleen voitetun vapauden puille ja tulevaisuuden rakennuksille.

Minä olen eräs niistä henkilöistä, jotka ottavat suorittaakseen kiittämättömimmän tehtävän ja vaarallisimman osan. Ja palkaksi siitä hyvästä tai pahasta, mitä tahdon ja teen, minulla on oikeus hengitellä, lämmitellä, kulkea tietäni pää pystyssä ja sylkeä kasvoihin — sanalla sanoen: elää oman lakini mukaisesti.

XLVIII

TYYLIÄ KOSKEVA SELITYS

Minä en kirjoita ansaitakseni rahaa, en kirjoita itseäni koristellakseni, en kirjoita toimiakseni jonkinlaisena parittajana siveäin neitosten ja pyylevien keski-ikäisten herrojen välillä, en myöskään voidakseni kiinnittää mustaan hattuuni kaupunkilaismaineen karnevaalilaakereita. Kirjoitan ainoastaan purkautuakseni — purkautuakseni kaikkein viemärimäisimmässä merkityksessä, minkä kykenette ajattelemaan, te herrat herkkämielet. Huomatkaa, etten sano »vapautuvani», kuten sankarinne ja puolijumalanne, kuten ylhäinen poroporvari Wolfgang Goethe, Weimarin herttuan ja entisiin oikeuksiinsa asetettujen prometeus-sielujen lähin neuvonantaja.

Hän vapautui Wertherin traagillisten mitättömyyksien nojalla vapaaehtoisen etääntymisensä aiheuttamista vähäisistä epätoivon puuskista, ja tuon vapautumisen tuote pääsi kukoistusikänsä ohi ehtineiden sentimentaalisten kaunotarten yöpöydille ja itsemurhakandidaattien pieluksille kuolettavana leluna, mutta kaikilla hyväntapaisen kirjallisuuden kontrapunkteilla kaunistettuna.