Minä sitävastoin purkaudun ja ajattelen tuota sanaa käyttäessäni sen kaikkein alhaisimpia ja mauttomimpia synonyymejä: ajattelen sylkeä, joka sinkoaa tulehtuneesta kurkustani ja kuin taian tiestä lankee loppumattomana vihmasateena kaikkiin niihin kasvoihin, joille olisin arvokas antamaan korvapuustin — ajattelen oksentamaani sappea, jonka elämämme katseleminen on erittänyt verestäni — ajattelen mätää, joka vuotaa kaikkein tungoksisimpien sairaaloiden tartunnalle alttiin epämoraalisen persoonallisuuteni kaikista paiseista, haavoista ja kasvannaisista — ajattelen äkkinäistä ja kaikuvaa röyhtäystä, joka nousee syvyyksistä kuin ylenkatse. Ei, hyvä herrasväki! Painakaa mieleenne, ettei paperia pitkin kiitävästä kynästäni ole lähtevä mitään herkän herkullista.

Mieluisempaa olisi minulle, jos teräskynän kärki tummansinisen musteen asemesta juoksuttaisi tummaa ja höyryävää verta, sellaista kuin sankarin poven hurme öisessä kahakassa — mieluisempaa olisi minulle, jos teräs tulisen hehkuvana polttaisi ja hävittäisi paperin tieltänsä — ja jos hehkuvista vaoista nousisi suoraan lukijan sieraimiin tuima ja terveellinen katku.

Minä en kuulu niihin, kunnioitettava yleisö, jotka kirjoittavat nöyrin ja mairittelevin ilmein kuin olisivat palvelijoita ja odottelisivat herrasväkeä, viittaa tai turkkia tarjoten. On olemassa niitä, jotka esittäytyvät kuvitellulle lukijalleen niinkuin kavala napolilainen, joka nojaa muuriin, kitara poikkipuolin rinnalla ja suu haikeasti levitettynä anteliaiden talvivieraiden asuttamien vieraskotien ikkunain edustalla; on toisia, jotka heittäytyvät hänen jalkoihinsa kuin mitkäkin pitkätukkaiset Magdalenat noutaen astioistansa palssameja ja voiteita kaikkia sielun hankautumia ja liikavarpaita varten; toiset vihdoin muistuttavat mielestäni pieniä kuoripoikia, jotka sunnuntaisin valkoisiin paitoihinsa puettuina heiluttelevat messinkisiä suitsutusastioita messun epäsointujen pauhatessa.

Minä olen toista rotua. Minä en ole syntynyt minkään härän tai aasin rauhalliseen hengittelyyn, ja mitkään lempeät paimenet eivät tulleet minulle kumartelemaan elämäni ensimmäisenä päivänä. Minä olen synnynnäinen kumouksellinen, ja enpä varmaan tiedä, enkö jo verisestä elämän uksesta ilmaantuessani virittänyt tavanomaisten huutojen asemesta jonkin epämieluisan marseljeesin säveltä. Hallittiinpa maailmaa miten tahansa, minä tulen aina kuulumaan vastustuspuolueeseen. Vastalause on minun sielunelämäni luonnollinen ilmaus; ruumiini luontaisin asenne on kuin pistinhyökkäykseen käyvän; mieluimmin käyttelemäni esitysmuoto on hyökkäys ja herjaus. Jokainen lemmenlaulu muuttuu minun huulillani kumoukselliseksi kertosäveleksi, herkimmät tunnustukseni keskeyttää äkkiä naurunhohotus, ivallinen hymy tai äreä hartiain kohotus. Kunpa jokainen sanani olisi vapaassa ilmassa viuhuva karbiininkuula, jokainen lause tulinen suihku, jokainen luku tarmokkaasti puolustettu katusulku, jokainen kirja jykevä ja painava kivenmyhkyrä, jolla kävisi kopahduttaminen kokonaisen kansan karvaisia pääkalloja!

On olemassa valkoisia sanoja, hauraita ja tuoksuvia kuin jasmiinit, on toisia, jotka ovat imeliä ja tahmeita kuin köyhäin lasten makeisten punainen sokeri, on toisia, hempeitä, lämpöisiä ja himokkaita kuin neljänkymmenen vuoden ikäisten rakastajien ruumiit, on olemassa niin taivaallisen ilmavia ja autereisia, että ainoastaan vanhojen paastoavien pyhimysten hanhensulat kykenevät kiinnittämään niitä paperille niinkuin tomussa leikkivien valoheijastumien väräjöiviä perhoja, on vihdoin niin julkisia ja mehuttomia, että niistä rakennettu proosa hajoaa sormiin kuin kuivan kannikan murenet.

Ne sanat, joita minä mieluimmin käyttelen, eivät ole sellaisia: minun sanojeni tulee olla kovia kuin kiinteä kivi, niiden tulee olla karheita, teräviä ja raapaisevia kuin säröt, joita syöksyy alas vieremästä tai heittyy ylös kaivosten suulle: niiden tulee olla pakanallisen, omaehtoisen ja häpeämättömän alastomia, sellaisia kuin ne olivat kaikuessaan ilmoille hiovan kansankielen viininkostuttamilta huulilta. Näistä karuista kotiseudun sanoista minä tahdon luoda itselleni jykevän, kiinteän, vankan, terveen ja vaarumattoman proosan, joka pakottaa häpeästä punastumaan kaikki maailman kirjallisimpien kirjallisuuksien hajuvesikauppiaat ja orjasielut. Ja kun sitten olen tyhjentänyt kaiken sylkeni, mätäni, sappeni ja pahentuneen vereni, kun vihdoin olen purkanut itsestäni kaikki, mitä minulla on kullekin sanottavaa, niin minäkin muutun lempeäksi kuin laakson lilja, kuuntelen aamun sarastaessa hartain mielin varpusten tiukuttelua katon irrallisilla tiilillä, ja liikutus valtaa mieleni, kun kellot alkavat soida hoidottomien maalaiskirkkojen mataloissa ja rappeutuneissa kellotapuleissa, ja minä käyskelen puistokäytävillä kaupunginporttien ulkopuolella, katse maahan luotuna, jotten epähuomiossa tallaisi kuoliaaksi suurta säästäväistä muurahaista. Silloin saatte kuulla vapautuneesta povestani kohoavan laulun, niin autuutta ikävöivän, niin hellyyttä uhkuvan, niin kyyneleistä rakkautta herkän, ettei kukaan teistä voi sitä kuunnellessaan olla muistelematta nuoruutensa aurinkoisimpia ja tunnekylläisimpiä tuokioita ylen kaihoisan ja autuaan tunnon rintaa riipoessa.

XLIX

MINÄ EN OLE SAMMUNUT

Italiaa siis kiertelee huhu, että minä olen tyhjentynyt, loppunut, sammunut mies? Sanotaan siis tosiaankin, että olin vain syksyinen sänkivalkea ja että kevättuuli on puhaltanut pois viimeisen tuhkapeitteenkin?

Hiljemmin, veikkoset! Odottakaa hieman, minä pyydän. Sanotteko minun palaneen loppuun! Mutta entäpä, jos en ole vielä syttynytkään! Teidän tulee ajatella, että kaikki, mitä olen tehnyt — kaikki! — on ollut pelkkää alkulausetta, johdantoa, ennakolta sommiteltua sisällysluetteloa, ennustusta, julistusta, tai, jos niin haluatte, yli laitojen kuohuvaa mehua ja vaahtoa, jonka poistuttua kypsyminen voi paremmin tapahtua. Paras on tulossa: minä synnyn vasta tänään.