Sänkivalkea oli pelkkä ilon kokko, tulittelu, poikaiän aurinkopyörä, naurun ja ilon aihe, mutta nyt minä tunnen sytyttäväni tulen, jota ei käy enää sammuttaminen.

En tiedä, mihin tarkoitukseen tahtonette käyttää kuopan, jonka olette minua varten kaivaneet (ehkäpä haudannette siihen joskus kirjalliset keskosenne), mutta minä neuvon teitä tosiaankin heittämään nekrologinne paperikoriin. Ei ole sellaista marmorilevyä, joka saisi minut taivuttamaan pääni: teidän kuolemantuomionne herättävät minussa vain hilpeyttä, halua hymyillä ja liikkua ja toimia, halua, jonka vertaista en ole tuntenut pitkiin aikoihin.

Ei, painakaa mieleenne seuraavan kerran varalle: ei kelpaa luulla hiljaisuutta kuolemaksi, keräytymistä loppumiseksi eikä valmistumista itsemurhaksi. Minä olen kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hiukseni ovat vielä vaaleat ja kiharaiset, minulla on vielä jäljellä muutamia hampaita; käteni ovat jäntevät ja jalkani nopsat. Minä tunnen usein veren jyskyttävän valtimoissani ja ohimoissani, ajatukseni ei vielä minua petä, pikemmin se on käynyt kirkkaammaksi ja uskaliaammaksi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa ja aikaa käytettävänäni: kotonani on aina valkoista paperia yltäkyllin, sileätä, valkoista, leikattua paperia, jolla kynä liikkuu kevyesti ja nopeasti — on teräskyniä ja täysiä mustepulloja, avaamattomia. Minulta ei puutu mitään; hetkeni vain ei ole tullut, se ei ollut oikea, mutta se voi lyödä tuossa tuokiossa. Minä en antaudu enkä peräydy. Minä seison paikallani, minä itse, valmiina vastaamaan kaikille ja kaikkiin kysymyksiin.

Minulla on vielä paljon sanottavaa! Te ette aavistakaan, kuinka lukemattomia vaikutelmia ja keksintöjä minun on kerrottava, ennenkuin kuolen. En voi tuomita kuolemaan enkä tukahduttaa koko sitä olemukseni osaa, joka on parhain ja joka yksin kykenee oikeuttamaan kaikki muut. Minulla on velvollisuuksia itseäni, ihmisiä ja henkeä kohtaan. Minä tunnen edustavani omassa maassani ja maailmassa erästä aatesuuntaa, joka ei ole hyvin havaittu, ei laajalle levinnyt eikä ymmärretty; tunnen ruumiillistavani vihamielisyyttä niitä ajattelemis- ja kirjoittamistapoja vastaan, jotka ovat häpeällisiä, turmiollisia ja typeriä. Ja minunko pitäisi hiljaa vetäytyä kammiooni vaieten mietiskelemään tai lämpöiseen huoneeseen, jonka omistaja, yhteiskunnallisen asemansa löytänyt mies, antaa maailman mennä menojansa, kunhan ei itse jää vaille päivällisateriaansa?

Mieluummin kuolema kuin sellainen loppu! Minun täytyy saada sanoa, mitä mielessäni on; minun velvollisuuteni on menetellä niin, että lähimmäiseni eivät enää sano eräitä asioita eivätkä ajattele ja kirjoita niitä niinkuin tähän saakka. Minulle on yhdentekevää, vaikka tuo kaikki olisikin hyödytöntä — ihan yhdentekevää. Vilpittömästi puhuen: minä en siitä vähääkään välitä. Se ei koske minua enää sekään. Se on suuri ja arvokas uhraus, koska se on järjetön, ja se on uhraus juuri siitä syystä, että se on järjetön. Mitään järjenomaista tekoa ei ole milloinkaan nimitetty uhriksi. Minä tunnen itseni riittävän voimakkaaksi tuhlatakseni voimani Tantaluksena ja riittävän rikkaaksi viskatakseni parhaani ulos ikkunasta. Minä en ole suinkaan sammunut, päinvastoin: olen sammumaton. Lieskani on kuin se tuli, joka nuoleksii ylimielisiä katolisessa helvetissä: se ei sammu milloinkaan. Ja minusta tuntuu siltä, että nuoruuteni täytyy olla ikuinen — niinkuin Hellaan jumalien.

Minusta tuntuu, sanon: mutta en sitä usko. Minullekin on tuleva se päivä, jona olioiden kultasuomukset karisevat kuin maalatut kapalorihmat tomuksi muuttuneiden muumioiden ympäriltä, on tuleva se päivä, jolloin aurinko näyttää silmiini vain eräältä tukehduttavan taivaan valolta lukemattomien toisten joukossa, kevään palaaminen merkitsee vain uutta almanakan sivua, kukat imevät suotta maasta kaikkein suloisimpia värejä yrittäen saavuttaa taivasta, lämpöisten iltojen satakielet ovat vain yön häiritseviä ääniä — ja kun aurinko painuu virran puoleen, en enää nouse kukkulan porrastietä ylöspäin vaieten hyvästellen katseellani painuvaa päivää. Vaaleaveriset, hempeät, armaasti katsahtavaiset ja kaunismuotoiset naiset astelevat ohitseni himon liikahtamatta lihassani: he eivät ole enää minua varten, minä en ajattele enää voittaa osakseni lempeä. Ja koko elämäni ikäänkuin liukenee välinpitämättömyyden ikävään, tummuneiden ja melkein toistensa kaltaisten muisteloiden usvaan, jota ei halkaise himon välkähdys eikä teon salama. Niin käy minun — kuten kaikkienkin.

Mutta ennen sellaiseen päämäärään ehtimistä tahdon puhaltaa ilmaa kaikkiin kaikkeuden pasuunoihin, toimittaa kaikki tehtäväni, suorittaa kaikki verikostoni ja jättää kirjoitetuiksi ja kiveen piirretyiksi sanani ja tahtoni. Olen tuskin ehtinyt aloittaa. Lapsi syntyy yhdeksän kuukauden kuluttua, mutta miehen elämä alkaa hänen täytettyään kolmekymmentä. Kukka on kukkinut, mutta hedelmän tulee kypsyä ennen mätänemisen aikaa.

L

UUDELLE SUKUPOLVELLE

Kolmekymmentä vuotta täytettyämme näemme selvästi, mihin kelpaamme, sillä silloin astuvat esiin meitä nuoremmat. Kolmenkymmenen vuoden ikään saakka me taistelemme vanhempia vastaan, ja se tehtävä on helpompi. Olemme tuomareita ja pyöveleitä tulvahtavan epäkypsän voimamme varassa, joka sekin tahtoo hieman aurinkoa voidakseen puhjeta kukkaan. Viholliset ovat saavuttaneet, mitä ovat tavoitelleet, he ovat kuuluisia ja väsyneitä ja kätkevät kyllyytensä halvan tyytyväisyyden, katkeran vaitiolon ja happamen hymyn varjoon. He ovat sijoittuneet istumaan eivätkä tahdo nousta. He odottelevat ja sietelevät meitä ja jos ovat kovin peloissaan, niin luovat meihin rakkaita silmäyksiä ja yrittävät saada meidät sydämellisyyden loukkuun.