Edelliseen näistä oppisuunnista kuuluivat ne, joita Ranskassa sanottiin doktrinääreiksi.[8] He pettivät kansanjoukot 1830:n vallankumouksen jälkeen, ja julistamalla opetuksen vapauden, eikä mitään enempää, jättivät he taas edelleen hallitsemisen yksinoikeuden keskiluokalle, jolla on jokseenkin paljon keinoja yksilöllisten kykyjensä kehittämiseksi. Jälkimäistä edustavat nykyaikana valitettavasti vain lahkot ja vanhoista vakaumuksista riippuvat vallat, jotka ovat vihamielisiä tulevaisuuden edistykselle.
Molemmat oppisuunnat erehtyvät liian ahtaan ja yksipuolisen tarkoituksensa vuoksi.
Totuus on tämä: Kaikki yliherruus on Jumalalla, siveellisellä lailla, maailmaa johtavalla kaitselmuksellisella tarkoituksella, — jonka asteettain ilmaisee sankariluonteisten ihmisten innoitus ja ihmiskunnan erilaiset pyrkimykset sen elämän eri kausina — ja vielä piilee yliherruus siinä päämäärässä, joka meidän on saavutettava, kutsumuksessa, jota meidän on seurattava. Yksilöllä ei ole minkäänlaista yliherruutta, samoin kuin ei yhteiskunnallakaan, paitsi silloin kun jompikumpi mukautuu tähän tarkoitukseen, tähän lakiin, ja ohjaa toimintansa tuon tarkoituksen saavuttamiseksi. Hallitseva yksilö on joko siveellisen lain paras tulkitsija ja hallitsee sen nimessä, taikka sitten kukistettava vallan anastaja. Enemmistön puhdas äänioikeus ei perusta yliherruutta, jos se on selvästi korkeimman siveellisen lain vastainen, tai harkiten sulkee tien tulevalta edistykseltä. Yhteiskunnallinen hyvinvointi, vapaus, edistys! Näiden kolmen sanan ulkopuolella ei saata olla yliherruutta.
Kasvatus opettaa mitä yhteiskunnallinen hyvinvointi on.
Opetus varaa yksilölle vapaan valinnan niihin keinoihin nähden, joilla saavutetaan yhtämittainen edistys yhteiskunnallisen hyvinvoinnin käsitteen rajoissa.
Teille on erikoisen tärkeää, että te saatte oppia tietämään mitkä ovat ne vallitsevat periaatteet ja vakaumukset, jotka johtavat teidän tovereittenne elämää heidän omassa maassaan, mikä on heidän kansansa siveellinen, yhteiskunnallinen ja valtiollinen ohjelma, mikä on sen lainsäädännön henki, jonka mukaan heidän tekojaan tullaan tuomitsemaan, mikä se edistysaste, jonka ihmiskunta jo on saavuttanut ja se, mikä sen vielä tulisi saavuttaa. Ja teille on hyvin tärkeää, että te jo aikaisimmista ajoista tuntisitte kuuluvanne yhteen yhdenvertaisuuden ja yhteisen päämäärän rakkauden hengessä miljoonien veljienne kanssa, jotka Jumala on teille antanut.
Kasvatus, joka antaa teidän lapsillenne sellaista opetusta, saattaa tulla vain isänmaalta.
Nykyinen siveysopetus on vain anarkiaa. Ainoastaan vanhemmille jätettynä on se mitätöntä, sillä missä köyhyys ja melkein lakkaamaton aineellisen raadannan pakko riistää heiltä ajan opettaa itse lapsiaan ja keinot hankkia heille muita opettajia; se on turmiollista, missä itsekkyys ja rappiotila ovat pilanneet ja saastuttaneet perheen. Kun mahdollisuuksia on ollut olemassa, ovat nuoret imeneet sieluunsa taikauskoisia tai materialistisia aatteita, pyrkimyksiä vapauteen tai pelkurimaiseen alistumiseen, ylimysmielisyyteen tai ylimystön vastustukseen, riippuen siitä, minkä maallikon tai papin isällinen mieltymys on opettajaksi valinnut. Kuinka voisivat siis he, näin opetettuina, kun ovat ylenneet miehen ikään, yhtyä veljelliseen liittoon yhteistä tehtävää varten ja itse henkilökohtaisesti edustaa isänmaanne ykseyttä?
Yhteiskunta kutsuu heitä edistämään yhteisajatuksen kehittämistä, johon heitä ei koskaan ole opetettu. Yhteiskunta rankaisee heitä lainrikoksista, lain, josta he kuitenkin ovat tietämättömiä, ja jonka henkeä ja tarkoitusta yhteiskunta ei koskaan ole opettanut jäsenilleen. Yhteiskunta vaatii heiltä yhteistyötä ja uhrautumista tarkoituksen hyväksi, jota mikään opettaja ei ole heille selittänyt, kun he astuvat elämään kansalaisina. Omituista kyllä, tuo doktrinäärinen oppisuunta, jonka ylempänä mainitsin, tunnustaa oikeuden johtaa ja opettaa nuorisoa yksilöinä, mutta ei kaikkien muodostamana liittona, ei kansakuntana. Heidän huutonsa, opetuksen vapaus, ottaa isänmaalta sen siveellisen johdon oikeuden. He selittivät, että rahajärjestelmän ja mittojen ja painojen yhtäläisyys on tärkeä ennen kaikkea, mutta niiden periaatteiden yhtäläisyys, joille kansallinen elämä tulisi rakentaa ja kehittää, ei heistä ole minkään arvoinen. Älkää antako pettää itseänne tuon huudon, jota useimmat perustuslaillisen hallitusmuodon kannattajat nykyään toinen toisensa jälkeen toistelevat.
Ilman kansallista kasvatusta, sitä ainoaa, mistä kansallinen itsetunto voi nousta, ei kansalla ole minkäänlaista siveellistä olemassaolon oikeutta.