"Minä olin olevinani pieni lapsi, joka vaeltaa maantietä tietämättä minne. Käsivarrella minulla oli pussi ja siinä omena sekä palanen leipää. Minulla oli nälkä ja minä istuin kivelle; mutta säkki oli sidottu kiinni niin lujaan monimutkaisella solmulla, etten minä voinut päästä leipään käsiksi ja minua alkoi kovin itkettää. Silloin näin minä äkkiä siinä vastapäätä erään talon muhkeassa kukkatarhassa, jossa kaikui soitto ja kuului kova lautasten kalina ja lasien kilinä ja, aatelkaas, muutamaan avonaiseen akkunaan astui herra ja rouva kukkavihkot käsissä ja ne eivät olleet ketään muita kuin herra ja rouva Salander, jotka viettivät häitään. Nuoria ja hyvin kauniita te olitte ja näitte, etten minä voinut säkkiäni avata ja itkin sen vuoksi; silloin huusitte te minua ylös luoksenne. Minä tulin heti ja isä sanoi: 'Näytäpäs säkkiäsi, me avaamme sen!' Sinä avasit solmun ja pidit sitä avattuna äidin edessä, joka pisti kätensä sisään ja veti sieltä esille sateenkaarilautasen, jota hän kerran näytti meille lapsille, kun meidän piti syömättä panna nukkumaan. Mutta se oli oikein kultalautanen tai paremminkin talrikki. 'Tulimmaista, mikä sinun nimesi onkaan, tyttö pieni?' huudahditte te molemmat. Kun minä sanoin sen, niin te sanoitte: 'Nimi ei ole meille tuntematon! Me tahdomme ottaa sinut lapseksemme tämän kauniin talrikin takia!' Sitten täytyi minun istua pöytään teidän keskellenne ja sain jaloa rapusoppaa tuolle kultalautaselle, niin että Henrik kuninkaan nenänpäätä tuskin enää läpi kuumotti. Rapusoppa, josta uneksuin, on ilmeisestikin yhteydessä ravunkuorien kanssa, joilla maahiset äidin sadussa olivat haarniskoidut. Omituista, että minä siinä tuolillani olin olevinani yhtä suuri kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka olinkin lapsi!"
Niin loruili Setti huvitettuna ja tyytyväisenä portaita ylös astellessaan.
"Unet yhtä kuin viimetalviset lumet!" sanoi isä, "tuo sinun unesi taitaa sentään merkitä, että me joka hetki otamme sinut uudelleen lapseksemme! Eikö niin, Maria?"
Äiti nyökäytti vain päätään ja kun he samalla astuivat huoneeseen, kysyi hän: "Missäs miehesi on? Saako mennä kansliaan häntä tervehtimään?"
Tytär kävi heti taasen vakavammaksi ja punastui uudelleen, ilmoittaessaan Isidorin menneen kylään, missä hänellä oli asioita ja missä hän toisinaan otti aamunaukun, vallankin jos jotakin poliittista oli kysymyksessä. Setti arveli hänen kyllä pian tulevan ja aikoi lisäksi lähettää kirjurin ilmoittamaan, ketä taloon on tullut.
"Ei suinkaan! Jätetään hänet vain rauhaan!" sanoivat vanhemmat yhtaikaa.
"Niinpä pyydän teitä sitten määräämään, mitä te haluaisitte nauttia, lasinko makeaa viiniä, kupin teetä vai buljonkiako? Myöskin suklaata meillä on."
"Jos lihaliemi on jo tarpeeksi vahvaa, niin anna sitä pari lusikallista, isäkin ottaa mieluimmin sitä, kuten tiedät", ratkaisi äiti asian; "muutoin älä rupea meidän takiamme mihinkään puuhiin, emme me suinkaan aio täällä ruveta herrastelemaan! Ja päivälliseksikään, kuuletko, ei tarvitse hommataksesi mitään suurempia laitoksia. Me olemme kaikkeen tyytyväisiä!"
"Äiti kulta, antakaa nyt toki jotain lisäksi hankkia, vaikkapa vain pala lihaa ja pari kalaa lammikostamme. Tämän yksistään jo miehenikin vuoksi, sillä muutoin hän olisi kovin pahoillaan. Antakaa minun vain hommata!"
"No, hommaa sitten, itsepähän paremmin tiedät!" vastasi Maria rouva, "mutta katsokaas: sinähän pukeudut kotonakin kuin prinsessa! Käännyhän ympäri, kas vain, sehän on oikea loistopuku! Ja mitkä tuhannenmoiset reunukset! Etkä ole edes vierailua odottanut!"