"Niin, kaunista täällä on!" vastasi Maria rouva, "ehkä liiankin kaunista joutilaalle mielelle!"
He kiersivät ympäri talon, jossa taka- samoinkuin etuovienkin luona oli vanhoihin pönttöihin sijoitettuina pienet ansarit. Muutaman puukasvin luona seisoi rouva Setti Weidelich kauniisti puettuna, irroitellen vajanaisia lehtiä. Hänen kasvonsa näyttivät syrjästä kapeammilta kuin ennen, kalpeammilta ja ennen kaikkea ilottomilta.
"Katsohan tuossa!" kuiskasi Maria Salander, nyhjäisten miestään käsivarresta.
Tämä pysähtyi hetkiseksi ja katsoi tytärtään, mutta astui sitten sitä reippaammin edelleen, niin että Setti kuuli hienossa somerossa narskuvat askeleet ja kääntyi katsomaan. Tuskin oli hän huomannut isän ja äidin, kun hänen kasvojaan kirkasti tavaton riemu, murtaen läpi kaihomielisyyden hunnun, joka sekin pyrki samalla kertaa kasvoille leviämään. Mutta vain epäröiden astui hän heitä vastaan, kunnes hän huomatessaan vanhempain kiirehtivän askeliaan, riensi heitä syleilemään.
"Pitääkö sinut etsiä käsiinsä, kun sinua joskus haluaa nähdä?" sanoivat he, "sekä Nettiä samoin? Mitä se sellainen on?"
Setti punastui kovin ja loi silmänsä alas.
"En tiedä, minä en käy missään", vastasi nuori rouva hämillään, "mutta ettekö te sitten ole Nettiäkään nähneet?"
"Yhtä vähän kuin sinuakin? Missä sitten on vika?" kysyi äiti.
"Missäkö pitäisi vian olla? Voivathan satunnaisetkin syyt olla samanlaiset ja voihan niillä meihin kumpaankin nähden olla samat seuraukset! Mutta tulkaahan toki taloon lepäämään, vanhus kullat! Kuinka te minua ilahutattekaan! Sen vuoksi näinkin minä niin kaunista unta viime yönä!"
"Untako? Mimmoista sitten?" kysyi isä.