"Jättäkäämme nyt nämä jutut, jotka eivät sinua huvita", alkoi hän uudelleen puheen, "ja puhukaamme lapsista, joiden häistä sinä äsken muistutit. Minun piti sinulta jo kerran kysyä, miksei niitä nuoria rouvia saa enää koskaan nähdä. Vai onko niistä jompikumpi minun poissa ollessani täällä käynyt? Alussa tapasivat he miehiään kaupunkiin saattaessaan mielellään täällä meidän luonamme toisensa, mutta sitäkään ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut."
Maria Salander kävi vieläkin vakavammaksi kuin mitä hän oli ollut, mutta sanoi ainoastaan: "En tiedä mitä se merkitsee, kummastuttaa se vain minuakin. Heidän niukoista kirjelappusistaan ei ole enää pitkiin aikoihin voinut päättää mitään. Ajattelin että sinä tietäisit enemmän, kun näet seurustelet vävypoikain kanssa, joita täällä näkee vieläkin harvemmin."
"Se on minulta jäänyt! Minä käytin tuttavallisesti heidän virkapiireissään suorittamia palveluksiaan hyväkseni, mutta huomattuani heidän sen yhteydessä harjoittavan liian paljon turhanaikaisuutta ja käyttävän jokaista vähäpätöistä seikkaa matkustukseen ja huvitteluun, katsoin minä appiukkona velvollisuudekseni lopettaa tällaisen seurustelun. Muutoin kaikki ilman moitteita, sillä ovathan he vielä nuoria!"
Rouva Salander huokasi hiukan nyt vasta, sanoessaan tietävänsä sentään jotain enemmän kuin miehensä, vaikkeikaan mitään huomattavampaa, eikä tahtovansa sitä salata. Hän jatkoi siis: "Puoleen vuoteen eivät Setti eikä Netti ole enää olleet täällä; luotettavalta taholta olen minä sentään kuullut, etteivät he ole toisiaan toista vuoteen enää nähneet, että he lisäksi näyttävät välttävän toisiaan mikäli voivat, jota vastoin he avioliittonsa ensi aikoina tapasivat toisiaan kerta viikossa, milloin Soittolassa, milloin Lindenbergissä. Mitä tämä nyt siis on? Mitä on tapahtunut? Minä sitä en tiedä eikä sitä kukaan sano tietävänsä!"
"Ehkä se on vain lapsimaisuutta", arveli Salander tavallaan hämmästyneenä, "ehkä sentään enemmänkin!" lisäsi hän hetken mietittyään; "lopulta on se kaksoishoure, jonka vallassa he olivat, muuttunut toiseksi, ideaksi tai ovat he saaneet uuden, kun ei heillä itsellään ole vielä lasta!"
"Ehkä, ja oikeastaan se olisikin onni, jolleivät he yleensä lapsia saisikaan", vastasi rouva. "Minut tahtoo vallata aavistus, kuin jos jotakin olisi epäkunnossa eivätkä tytöt uskaltaisi meille sydäntään avata, minulle nimittäin, kun he kerta ovat vain omaa tahtoaan noudattaneet."
"Siinä tapauksessa olisi sentään koetettava päästä siitä selville sekä autettava heitä!"
"Sitä minä olen jo ajatellut; mutta kuinka se on tapahtuva ilman ettei se enemmän vahingoita kuin hyödytä?"
"Minä luulen olevan yksinkertaisinta jonakin kauniina päivänä hämmästyttää heitä molempia vierailullamme, jonka me olemme heille velkaakin. Kun me kauniilla ilmalla aamujunassa menemme Unterlaubiin, kävelemme Settin luo ja vietämme siellä tunnin tai pari, niin huomaamme suunnilleen kuinka siellä on laita ja onko jotakin huomattavaa. Sitten ajamme poikkirataa myöten Lindenbergiin sekä vaadimme Settin lähtemään kanssamme Nettin luo. Saammehan sitten nähdä, tekeekö hän sen vai mitä hän sanoo sekä mitä edelleen tapahtuu. Illalla olemme mukavasti täällä jälleen."
Rouva Salanderille oli tämä ehdotus tervetulleempi, samoinkuin hänen huolensakin oli syvempi, kuin mitä hänestä saattoi arvata; Mutta sen vuoksipa he eivät matkaa viivytelleetkään. Muutamana päivänä vähän sen jälkeen matkustivat he Unterlaubin asemalle ja kulkivat jalkaisin niin sanottuun Soittolaan. Silmäillessään uusin mielihyvin tuntein talon miellyttävää asemaa valoisassa pyökkimetsässä, joka peippojen viserryksistä kaikuen sitä puoleksi ympäröi, sanoi Martti Salander: "Täytyisi sentään asiain olla hullusti, jos tässä idyllisessä rauhassa voisi turma viihtyä! Kuinka puhtaaksi onkaan somero joka paikassa haravoitu; ja puistikkokin on mitä puhtaimmassa kunnossa ja sen ylitse näkee varsinaisen metsän mahtavan latvaston kiipeävän vasemmalla kukkulaa ylös!"