"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon ottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette jättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että olisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!"
"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?" kysyi Salander, "minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa ollut mukana!"
"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei olisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan jumalanvaltakunta!"
Salander purskahti nauruun: "Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta? Sinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö vielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä olen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale aina uudelleen päättyvä!"
"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön huostaan!" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton, hän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. "Minä voin kenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä hyödyksi isänmaalleni!"
"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!" ajatteli Salander, "hän panee toimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme. Sen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä puuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee, on paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa; toivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse konkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei sittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin se on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin tahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä, on hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja näyttelee apostolia!"
Wohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota Salander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä sanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän nukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan, aivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen selville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki vastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät katsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun Salanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä. Kun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti sen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle. Siinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin, juoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti loiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti väräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen hupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.
"Seis!" sanoi hän, "meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka parempaa!"
Hän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä kimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän lämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan ei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha Glavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat ja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi jotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja järkevyys ollut vallan tajuttavaa.
Sitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton loppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista hilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä äänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu tuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät ajeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille ajurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi lähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti juhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään kirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.