XVI
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua äkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä muutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan, kuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos avonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.
Nyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku aika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti suljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi tavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät lisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät ullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät varkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa; ainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä Salanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa sunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan, astui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty valkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.
"Hyvää päivää, anoppirouva!" lausui hän, "ettehän pane pahaksenne."
"Kas, anoppi!" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. "Joskus teitäkin näkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?"
"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en koskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän, sanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon ja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin minä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin täysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan penkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä poikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu kuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi nimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas! Tosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun en juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni, jotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei heidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa! Oikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja kun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista ja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin saamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla olossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä aina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani ei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta jalkojeni väsyvän."
"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän mukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon muhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?"
Näillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran tunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä herättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei hän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen huolellisesti vaatteitaan. "Hatunko?" sanoi hän, "sen on Merklin tehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi enää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle liiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!"
Hän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän ulkonäköä: "Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena! Entäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?"
"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän viipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich, voi? Onhan hän kai toki terve?"