"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi tuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet vietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut todistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä sekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet kadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa tilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita uudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta katua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan sekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se oli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja ahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin juuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä, kunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä orapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli siihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen minä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen kertonut.
"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen päähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset velallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon heillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät he toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä riippui!"
"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto", sanoi Netti; "minä muistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli lainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta ahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan työntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri heitä hyväkseen!"
"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa luonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!" vastasi Salander. "Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!"
"Niin kyllä!" vastasi Maria rouva, "se on kaamean komeata kuten saattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä taivas!"
Heidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti joku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka vankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo jälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt kotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva Weidelich oli sitä pyytänyt.
Kirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille, joka säpsähti.
"Joko se mies meni?" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen, arveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi ottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin itsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän, ruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä olisi tukala sivuuttaa.
"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta", sanoi Setti, "enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en halua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen nukkumaan!"
Hän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.