Illalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti omaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti, vallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä. Sillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä parantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein tyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä että hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin vapautta vailla.
Siinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin sitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei ollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi mielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri tuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.
Maria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen kerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta palatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein kotikynnykseltä ravintolaan.
Hän haki heti Wighartia varten esille pullon.
Tämä huudahti teeskennellystä "Ohoo! Taidetaanpa pitää minua viinaveikkona!" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa reunoja myöten täyteen, lisäsi hän: "No, olkoon nyt yks' kerta!"
"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen", jatkoi hän sitten, "niin siihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se hiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja notarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä kelpo humoristina!"
"Humoristina?" huokasi Netti, "Voi hyvä Jumala!"
"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä istui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä noiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti hän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan, joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä pankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa on eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka talo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen veljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin sanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten vuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan alkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät toisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun olisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat tänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli, näytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea. Ensinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin silmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä ymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja tutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle veljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän peloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti ja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat reunoistaan kuin sahanterät.
"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan tärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa hamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja vanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän. Kun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen, huudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin pian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta frangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä makasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen toistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat ja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun kaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin heidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista, painoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan ainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen tuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin notariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen rinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan pitänyt tätä samaa velkakirjaa?
"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui verta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei, min' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'