"Ei nyt heti niin epätoivoisesti!" tyynnytti äiti, "jos muutamain päät ovatkin onttoja, niin voi maa toki vielä vähän aikaa kestää! Mutta huomenna minä kuitenkin aion mennä Varpuseen katsomaan, kuinka vanhukset voivat! Ehkä se on paremmin paikallaan käydä siellä hitusen lohduttamassa!"
"Hyvin puhuttu, rouva!" sanoi Wighart. "Minä olin eilen taas kerta rauhantuomarin luona Punaisessa miehessä, hänellä on taas jaloa nuorta viiniä; mies on tosin jo valkea päästään, mutta yhä vielä hilpeä! Siellä minä kuulin, että rouva Weidelich oli joutunut vuoteen omaksi, kun toisen pojan pako tuli tiedoksi ja että ukko Weidelich kuljeksii kuin varjo pitkin seiniä. Mutta yhäti kuului hän olevan työssä, vieläpä nousevan tuntia aikaisemmin ylös ja menevän myöhemmin maata, aina äänetönnä, puuhaillen kaikkea mahdollista, ikäänkuin sillä onnettomuuden tahtoisi karkoittaa tai tapahtumattomaksi tehdä. Ja sen ohessa huolehtii hän vielä vaimostaan ja tämän hoidosta! Mutta nyt min' en tahdo teitä, hyvä herrasväki, enää kauemmin rasittaa! Pysykää terveinä ja rauhallista yötä! Mutta kuinkas siinä kirjeessä nyt olikaan, juolahtaa tässä vielä mieleeni. Katsotaanhan!"
Hän otti vielä auki olevan kirjeen ja luki.
"Aivan niin, siinähän se on! salamimakkaraa, suurta puoli, pientä kokonainen! Se kuuluu sentään hullunkuriselta! Hyvää yötä vielä kerran!"
XVIII
Maria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen puolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli kerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko Weidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita, siivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita kasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti tuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Kun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän lapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.
"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te voitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on sairaana."
"Te olette kovin ystävällinen!" sanoi Jaakko Weidelich. "Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai halvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että hänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi sisään — minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!"
"Mutta voihan hän toki puhua?"