"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä tässä vielä tapahtuu!"
"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy päinsä!"
Tuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen, jossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.
"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut sinua tervehtimään!" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten sänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä suoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria istui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui sairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin lohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä käänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.
Hän ei sanonut muuta kuin: "Molemmat menetetty!"
Sitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut muutamia sanoja lisää: "Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun pojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen merellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!"
"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen hyväksi!" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan; hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon avuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän hyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.
Mutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.
"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä tahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin vintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat — ei, nytkin vielä —"
Pää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.