"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!" sanoi Jaakko Weidelich, nähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni hänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin väsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin haluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.
Marian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut vahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että kaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä kokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen täytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin oikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos. Hänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa vasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi nämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei tahtonut kärsiä.
"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden korot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet, jotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen! Vaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö! Pahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas jaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko minä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja he ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!"
"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa", sanoi Maria Salander, "he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön; ja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi! Kumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat sattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää, hyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään muuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista asemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se hiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta."
Mies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja vapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: "Niin se lienee, minä alan sen käsittää!"
Tuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka koettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.
"Me olemme tämän jutun alkaessa", sanoi hän sitten, "vaimoni ja minä, neuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa perineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene isovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä ennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista me kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi olisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi minun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein isovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä isoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran varastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä huonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse istui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä, nimittäin se isoeno."
"Sehän nyt ei kuulu mihinkään", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei toinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi lähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti, että hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi. Maria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: "Minä luulen nimittäin, että lastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään tietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä voin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa! En tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä kuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni kaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan edelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko, rouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten minä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä saada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa kaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette saaneet ja vieläkin saatte kokea!"
Maria Salander ojensi hänelle kätensä.
"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!" sanoi hän. "Tyttäriemme on kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat saaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi ovat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä tulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä kiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne johdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon tyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne hyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli tilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle, vuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja auttakoon teitä Jumala!"