Uudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen puristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton puhekykynsä taas petti.
Miettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli, kuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa surkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin kevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden olivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne rikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa herättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen mieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään esi-isän omenaviinin varkaus.
"Se siinä vielä puuttui", ajatteli hän, "että noiden ihmisparkain piti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet, isänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin hänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin vaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista kansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti nimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa voisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen homunkulus-teokseen!"
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi sähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän rahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.
Kahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin vartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta. Hänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin, sillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä kuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.
Vihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät kieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin olisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin olisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita kumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää. Vasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen jälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat käyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle annettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten omituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta kohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea väittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja maksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta omaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina asiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin ja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä todistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi jyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää vala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.
Ja niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa säästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä päivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen ja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa kansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin merestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten Suuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja palvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana poliisisotilas.
Toisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita kohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka esimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he asemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.
Jonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin. Asiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain pienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin katselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja maalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet, jollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä tuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta yhteisvahingosta.
Jutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan laajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan varmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät puheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa juttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä sivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai tuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten. Isidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen, koettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä rakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä kautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti yksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä kunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei valtion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin saataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin jonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan pitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi, jota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on kohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.